— Ei, ei herra Albert.
— Miks'ette suostu? Minne te sitten menette?
— Rva Elisabetin luo. Albert rypisti kulmakarvojaan:
— Hylkäättekö minut?
— Oi ei, herra Albert. Pienokaiset vain ovat siellä, ja sittenhän rva Elisabet on ollut niin hyvä! Te ette tiedä mitenkä hän on hoitanut rouvaa. Yöt päivät hän on ollut hänen luonaan.
Albert lopetti lyhyeen tämän ylistelyn.
— Tiedän. Aamiainen oli pikainen ja äänetön. Salissa, minne molemmat herrat senjälkeen palasivat, Albert yhä enemmän katkeruuteensa vaipuen ja lopultakin päästäen valloilleen tunteittensa tulvan, tunnusti kuin itsekseen:
— Niin, hän on paljon muuttunut.
Hän lisäsi:
— Hylkääkö hän yhä eläkkeen, jonka joka kuukausi talletan notaarini luo.