— Kyllä.
— Minun olisi pitänyt vaatia häneltä lupaus, että hän suostuu ottamaan sen. Hänellä ei ole oikeutta riistää minulta tilaisuutta ylläpitää lapsiani. Se on väärin.
Philippe, jonka tunne oli puhdistunut niin että hän saattoi seurata Elisabetin rohkeata ponnistusta ja johon rva Derizen viimeiset puheet vaikuttivat, tahtoi jalomielisesti koettaa aikaansaada lähentymistä, ja jatkoi ylistelyä, joka Fauchetten oli täytynyt jättää kesken. Hän kuvasi molempien naisten elämän Grenoblessa ja Saint-Martinissa, heidän tuttavallisuutensa, nuoremman hartaan uhrautuvaisuuden, joka oli antanut toisen värin vainajan viimeiselle vuodelle. Turhaan häntä keskeyttivät toisen lyhyet: tiedän, tiedän.
— Ei, sinä et voi tietää, lopetti toinen vihdoin kärsimättömänä.
Albert joka taas oli ruvennut kävelemään, pysähtyi äkkiä. Hänellä oli se kasvojen ilme, joka hänellä oli vihastuessaan, kun hänen väkivaltainen luonteenlaatunsa ennenmuinoin sai hänet valtaansa sietämättömän ristiriidan häntä kohdatessa. Kuitenkin hän näytti hillitsevän itsensä, ja vain loukkaava ylenkatse tuntui tässä hänen vihjauksessaan:
— Se oli siis totta mitä minulle kirjoitettiin täältä Grenoblesta.
— Mikä sitten?
— Että sinä olit rakastunut vaimooni.
Philippe kohtasi väistymättä hänen kovan ja käskevän katseensa:
— Kyllä, sanoi hän tyyneesti, tunnen Elisabetia kohtaan ihailevaa palvontaa. Nimitä sitä millä nimellä haluat.