— Ole varuillasi. Osaan puolustaa häntä.
— Ketä vastaan ja millä oikeudella?
Ja liikutettuna omasta hetkellisestä epäitsekkyydestään, joka taivutti häntä jalomielisyyteen ja haluten myös sovittaa entisen petoksensa, hän nousi ja meni ojentamaan kätensä ystävälleen, joka ei vastustellut:
— Hyvä Albert, kuinka saatamme kohdella toisiamme näin, täällä?
Albert vastasi hänen puristukseensa, kiitollisuudella mitä tunnemme niitä kohtaan, jotka ovat pelastaneet meidät huonosta teosta:
— Tein vääryyttä. Ne olivat halpamaisia nimettömiä kirjeitä, joita minä tuskin luin. Ja sitten on tämä kuolema palauttanut minulle niin paljon muistoja, jotka luulin kaukaisemmiksi, sammuneemmiksi. Kotilieteni tummuneesta tuhkasta on vähäinen liekki vielä leimahtanut!
— Etkö voi saada sitä uudelleen eloon.
— En. Mutta en ole voinut nähdä äitiäni kuolinvuoteellaan, vaimoani, lapsiani tuntematta kaipausta tätä selkeätä elämää kohtaan, joka olisi voinut olla minun. Ymmärrätkö! Elisabet on sulkenut äitini silmät; hän saa yksin kasvattaa Marie-Louisea ja pikku Philippeä. Eilen hän puhui minulle sellaisella mielenliikutuksella ja hienotuntoisuudella! En ollut tuskassani yksin. Hän on paljon muuttunut. Hän on kauniimpi. Ja omituisen vaiheen kautta hän nyt näyttää hankkineen tai saaneen ne ominaisuudet, joita ennen toivoin hänellä olevan, nyt kun me emme voi olla muuta kuin muukalaisia toisillemme.
— Muukalaisia? Se ei ole vielä lopullista. Ei ole mitään lopullista.
— On, kuolema. Vakuutan sinulle, että eilen kadehdin äitiäni. Hänen kasvonsa olivat niin rauhalliset, niin tyyneet, niin puhtaat. Silloin ei ihminen kärsi enää. Ennen kaikkea, ei aiheuta toisille kärsimyksiä. Niin, se on yksi ratkaisu. Olen sitä ajatellut.