— Se ei ollut tarkoitettu loukkaukseksi, Albert. Rakkaudessahan on sellainen vallitseva voima, että se hehkuu halusta alistaa allensa suurimmatkin onnettomuutemme tai se antaa meille voimaa kestää ne. Sitä rakkautta et sinä ole kokenut tai et enää koe.
— Sinä erehdyt: tunnen sitä vieläkin. Mutta rakkaus ei koskaan ole täyttänyt kokonaan miehen elämää.
— Vielä viimeinen sana. Jos luopuisit … tuosta rakkaudesta …
— Turha jatkaa. En luovu siitä ennenkuin kuolemassa. Juuri äsken kun puhuin kuolemasta, tarkoitin kuolemaa hänen kanssaan. Hän seuraisi minua minne tahansa, ja siihenkin saakka.
— Ymmärrän. Sinä olet hänelle kaikki, mutta ei päinvastoin. Kuinka Te saatte kärsiä, kaikki poikkeuksetta!
Albert tarttui ystäväänsä käsivarteen.
— Kuule, en ole pelkuri. Mutta minä en ole kokonaan vastuussa kohtalostani. Olosuhteet ovat tahtoneet, että minä todellakin olen Annalle kaikki. Minä en häntä hylkää, tapahtukoon mitä tahansa.
— Sinä mieluummin uhraat lapsesi hänen hyväkseen.
— Heillä on äitinsä.
— Entä heidän äitinsä?