— En tiedä. Kenties en koskaan. Kuten useimmat ihmiset, minä en ole ohjannut elämääni. En voi siinä muuttaa mitään, ja kun astun yli tämän kynnyksen, olen omissa silmissäni viheliäinen. Se on sietämätöntä.
Hän lausui viimeiset sanat kiihtyneenä.
— Entä lapsesi? huomautti Philippe.
Heidän äitinsä ei ole minulle kyllin yhdentekevä, jotta rohkenisin kiistellä niitä häneltä. He ovat tulleet hänen päämääräkseen. Kuinka voisin heidät häneltä riistää?
Tämä kiduttava kysymys ilmeisesti palasi yhä uudelleen hänen mieleensä:
— Elän ulkopuolella omaa perhettäni. Kuinka voisin lopullisesti musertaa vaimoni vaatimalla häneltä tätä jakoa? Ja sitten, hänen vikansa eivät enää ole mitään omieni rinnalla.
Ensi kerran hän lausui tuomion itsestään.
— Tahdotko vastata minulle? kysyi Philippe äkkiä. Oletko onnellinen?
Albert katseli häneen katkeran iroonisesti:
— Olen kadottanut äitini saamatta häntä nähdä. Olen kadottanut lapseni, kotini, rauhani. Juuri äsken puhuin kuolemasta. Ja sinä kysyt minulta olenko onnellinen.