Olihan muka rakkaus jotain, joka kuuluu tytöille, ja josta ei seuraa mitään vaivaa? Hänen sulhasensa oli ihaillut tätä tyyneyttä, jossa itiönä piili heidän eronsa. Miksi oli hän odottanut, kunnes hänet petettiin, ennenkuin hän ymmärsi, mitenkä meidän tulee huolehtia onnestamme. Miksi ei koetettu, silloin kun vielä oli aika, vastustaa tätä hänen velttouttaan, joka kytkee meidät valmiisiin uriin ja estää meitä kohoamasta sinne, missä valo ja vapaa näköpiiri ovat? Ainakin hän osaisi varjella lapsensa omasta erehdyksestään. Heidän ei olisi tarvis käydä epätoivon kautta ennenkuin he saisivat auki elämään näkevät silmänsä. Hän osaisi säilyttää heidän tunnevoimansa, heidän tuoreutensa, mutta he olisivat kuin nuoret asestetut sotilaat, eivätkä veltot ja turtuneet.
Oliko hänellä tämä kyky? Samana aamuna juuri hän pukeutuessaan oli todennut laihuutensa ja kalpeutensa ja sukiessaan hiuksensa hänen oli täytynyt alkaa useampia kertoja, käsivarret kun olivat raskaat ja jonkun käsittämättömän heikkouden lamaamat. Philippe Lagier'n huomio oli oikea. Näin tarkkanäköisen havaitsijan huomautus täytti hänet kauhulla, kun se nyt palasi hänen muistiinsa. Häntä kenties uhkasi vaara. Mutta mitä se häntä liikutti, jatkuiko hänen elämänsä vähemmän tai kauemmin aikaa? Viimeinen kuva, jonka hän säilytti Albertista, oli kuva matkustajasta, joka poistuu katsomatta taakseen, ja edes aavistamatta sitä nöyryytettyä rakkautta, joka varjossa nyyhkytti parin askeleen päässä. Miksi hän siis niin halusi elää? Hänen jälkeensä ottaisi Albert haltuunsa Marie-Louisen ja Philippen, hänen omaisuutensa, lihan hänen lihastaan, hänen uuden elämänsisältönsä. Se oli hänen oikeutensa. Ja hän menisi naimisiin tuon naisen kanssa. Ja tuo nainen tulisi hänen lastensa äidiksi. Oh, ei, ei, hän ei voinut kuvitella sitä kauhun väristystä tuntematta. Hänen oli pakko elää, maksoi mitä maksoi.
— Äiti, mikä sinua vaivaa, kysyi Marie-Louise kumartuneena.
Kun uskovaiset nousivat saadakseen papin siunauksen, pysyi Elisabet yhä polvillaan, pää kätkettynä, hartiat itkusta täristen. Lapsi toisti kysymyksensä, ja sujautti lempeästi kätensä äitinsä käsivarsien väliin hyväilläkseen hänen poskeaan.
— Miksi sinä itket? Philippe on siivo. Ja minä rakastan sinua, rakastan kovin.
Lapsen vuoksi Elisabet heti pakoitti itsensä levolliseksi. Hän pudotti harsonsa, peittääkseen kostuneet silmänsä, ja noustessaan pystyyn hän hymyili:
— Ei minua mikään vaivaa.
Tämä ponnistus palautti hänen mielensä rukoukseen. Kiihkeästi rukoillen ja pyytäen hän kääntyi Jumalan puoleen.
»Ethän salli sitä. Ethän salli sitä.»
Vähitellen rauhoittuen hän itsekseen lupasi käydä lääkärissä, hoitaa terveyttään, paremmin vastustaa unettomuutta. Philippe, joka oli huomannut hänen mielenliikutuksensa, ei uskaltanut puhutella häntä pois mentäissä. Katse, jonka hän Elisabetiin loi tervehtiessään häntä, oli niin tulvillaan kunnioitusta ja myötätuntoa, että tämän valtasi levottomuus. Portaiden juurella pikku Luisa heilutti vihreää vesaansa ja huusi: