— Siunattu oksa kahdesta sous'ta!
Kun hän tunsi nuoren rouvan, hän äkkiä pysähtyi ja unohti myyntinsä:
— Primavera, hän sanoi.
Liikutettuna ja virkistyneenä tästä ihailusta Elisabet antoi hänelle pienen valkean rahan. Mutta hän kohautti olkapäitään. Häntä ei enää kevät odottanut.
II
PHILIPPE LAGIER'N SALAPERÄINEN MATKA
Pari kolme päivää tämän palmusunnuntain jälkeen Philippe Lagier Molay-Norrois'lla käydessään sai kuulla, että lääkäri oli määrännyt Elisabetille ehdottoman levon ja arvellut, että ellei häntä juuri vaara uhannut, hän ainakin oli kuihtumistilassa, joka hinnalla millä hyvänsä oli lopetettava, sekä senvuoksi ottanut Elisabetin pysyvään hoitoonsa. Philippe epäröi, miten hänen nyt oli meneteltävä, ja päätti sitten ilmoittaa asiasta Albertille. Sensijaan että hän olisi saanut odottamansa vastauksen, hän näki ystävän itsensä saapuvan luokseen. Sehän oli merkki varsin voimakkaasta levottomuudesta. Hän ei siis ollut väärässä, ylläpitäessään nuoren naisen toivoa, ja mitä epäitsekkyyttä vaatikaan ystävyys!
Hänen välityksellään Albert lasten edun nimessä pyysi kohtausta, mistä Elisabet kieltäytyi. Hänen sairautensa, joka painosti hänen mieltään, teki hänet paluupyrkimyksille vähemmän suopeaksi. »Onko Albert vapaa?» oli Elisabet kysynyt. Ja kun hän ei voinut saada myöntävää vastausta, niin mitä silloin hyödytti tällainen kohtaus, joka ei voinut olla muuta kuin tuskallinen eikä toisi mitään muutosta heidän keskinäisiin suhteisiinsa? Eikö etääntymys ollut viisainta? Näin syrjäytettynä Albert antoi pyytää Elisabetia ottamaan vastaan hänen avustuksensa: ilmastonmuutos olisi eduksi hänelle, eduksi Marie-Louiselle ja tämän pikku veljelle. Kun Philippe toi hänelle uudelleen kieltävän vastauksen, hän joutui niin vimmoihinsa, että ystävä pelästyi ja turhaan koetti häntä hillitä. Albert jo puheli oikeudenkäynnin aloittamisesta uudelleen, isänoikeuksiensa puolustamisesta, avioeron pyytämisestä.
Albert ei kenellekään maininnut, miten hän vietti seuraavan päivän. Se oli hänelle julma ja terveellinen. Hän meni Saint-Roch'in hautausmaalle, missä vierekkäin lepäsivät hänen vanhempansa, joita ei kuolema ollut eroittanut, Kaupunginpuistoon, missä hän harhaili pitkät hetket, tarkastellen leikkiviä lapsia, tietämättä että hänen omansa olivat kutsutut Blanche Vernier'n luo, ja Haxo-kadulle, missä hän katseli suljetuita akkunoita. Tylyn sattuman tehdessä kaikkialla hänen aikeensa tyhjiksi hän harhaili Grenoblessa kuin muukalainen, joka on kylliksi tutkistellut sen nähtävyyksiä, eikä enää tiedä mitä tehdä. Ennenkuin hän lähti pois, hän pyysi anteeksi Philippeltä:
— Tein väärin eilen. Koeta ymmärtää minua. Minä en kylvä ympärilleni muuta kuin kärsimystä ja onnettomuutta. En voi kohtalolleni mitään. Parempi on minun olla koskaan palaamatta. Tulethan sinä puolestasi katsomaan minua Pariisiin?