Elisabet ojentautui pystyyn tyynyiltä, joilla hän oli puoleksi levännyt, punaisin poskin ja kuumeesta hohtavin silmin:
— Pyydän teitä, jättäkää tuo. Hän on hävittänyt kotinsa, siis on hänen se rakennettava. Ja nyt …
— Nyt?
Hän vaipui taas pitkäkseen.
— Se on liian myöhään.
Philippen palvelusintoon tämä toivottomuus koski kipeästi, ja hän muutti toisaanne keskustelun, joka vaivasi Elisabetia:
— Mitä aiotte nyt? Menettekö Provinceen nauttimaan auringosta?
— En, keväthän on tullut. Heti kun tulee lämmin, me lähdemme
Saint-Martiniin.
— Se on vuoristoa, ja siellä on aina vaara, että kylmät säät palaavat.
Te hoidatte itseänne varsin huonosti.
Hän viittasi välinpitämättömästi, mutta hänen liian raskas käsivartensa ei tehnyt elettä loppuun, ja ikäänkuin edes tulevaisuus ei hänen mieltään kiinnittäisi, hän sanoi tietoisten sairasten tavalla hymyillen, mikä miedontaa heidän lauseittensa vakavuutta: