— Se oli vaan vieraskäynti, totesivat Lestaque ja Dauras, rahojaan säälien.
Vaimonsa lähdettyä Albert oli viettänyt kolme kesäkuukautta Pariisissa melkein täydellisessä yksinäisyydessä. Tiedot, jotka hän oli kerännyt itselleen Anna de Sézeryn paosta, viittasivat kaikki Bladen Lodgeen. Ilman että Albert oli mitään epäillyt, oli tämä voinut jättää huoneustonsa, päästä irtaimistostaan, saattaa loppuun lähdön monimutkaiset valmistukset; kuinka Annaa oli täytynyt surettaa hänen puutteellinen rakkautensa! Toimisto, jonne tämä oli tallettanut varansa, oli saanut määräyksen siirtää ne Lontooseen miss Pearsonin nimelle, ja samaan paikkaan oli hänen postinsa osoitettava. Toistamiseen Albert meni yli kanavan ja rukoili miss Pearsonia. Mutta tämä ei suostunut hänelle antamaan mitään täsmällistä tietoa. Anna ei ollut Lontoossa, Albert ei koskaan tulisi häntä näkemään, ja siinä kaikki. Häntä kehoitettiin rauhoittumaan, unohtamaan, vaikenemaan; vakuutettiin, että olisi parempi niin.
Albert palasi Pariisiin. Täytyihän mukautua todellisuuteen! Yksinään hän oli ottava päiväin taakan hartioilleen, horjumatta. Hän heittäytyi uuden työn kimppuun. Mutta iltasin, heikontuneena, hän usein tunsi itsensä niin masentuneeksi, että hän toivoi kaiken loppuvan.
Annasta hän luultavasti ei saisi koskaan tietää. Anna eli, hän saattoi elää kaukana hänestä, ja jätti hänet tämän luonnottoman, tämän julman epävarmuuden valtaan, jossa hän kamppaili kuin painajaisen kanssa. Mutta miksi Elisabetkin vaikeni? Elisabet oli tässä paossa osallisena, hän joka ei ollut suostunut jättämään heitä mielenliikutuksensa valtaan, ja joka oli ottanut ajan ja muiston liittolaisikseen. Tietäen Albertin vapaaksi tämä oli sopivaa tilaisuutta odottamatta tullut muistuttamaan hänelle velvollisuuksiaan. Jos hän, Albert, oli kieltäytynyt tätä seuraamasta, niin oliko tällä silti oikeutta uudelleen ottaa haltuunsa heidän lapsensa? Hänellä oli oikeus saada tietoja heidän terveydestään, heidän opiskelustaan, heidän lomistaan. Koska hänen ajatuksensa tästä Pariisin helteestä ja autiudesta vastoin hänen tahtoaan menivät kohti Elisabetia, hän yllytti itseään puolustamaan oikeuksiaan, ja sai itsensä vakuutetuksi siitä, ettei hänen tullut sietää, että niitä ylenkatsottiin. Nyt ei mikään estänyt häntä joka vuosi muutamiksi kuukausiksi vaatimasta luokseen tytärtään ja poikaansa. Hän aikoi mennä Grenobleen, ja vieläpä Saint-Martiniin heitä hakemaan. Täten hän näkisi taas Elisabetin, jota hän ajatteli vaan uudelleen vaivata. Mutta vaivata häntä, se oli ainoa tilaisuus nähdä häntä, nähdä hänen liikuttavat silmänsä, hänen pelästyneet kasvonsa, koko hänen jännittyneen, hennon ja hauraan ruumiinsa, kun hän ei ollut sitä tuntenut muuten kuin välinpitämättömänä ja jäisenä. Muutamina valoisampina hetkinään hän soimasi itseään siitä että niin paljon huolehti Elisabetista, kuin olisi se ollut uusi uskomaton petos. Mutta miksei hän kirjoittanut? Oliko hän siis kyllästynyt uskollisuuteensa?
Väsyneenä mielen levottomuudesta, joka oli sietämätön luonteeltaan päättäväiselle miehelle, Albert elokuun lopussa päätti lähteä Dauphinéhen sovussa järjestääkseen tämän kysymyksen lapsien hoidosta. Ehdotukset, jotka ihminen ensin torjuu luotaan, alkavat toisinaan vähitellen vaikuttaa, raivaavat itselleen hiljakseen tien. Elisabet oli puhunut hänelle siitä, että hän asettuisi asumaan boulevard des Adieux'lle, rva Derizen vapaaseen huoneustoon, ja kiipeisi sieltä jonakin päivänä Saint-Martin d'Uriageen. Jättäen Pariisin, missä boulevardien ja puistojen lehvät jo alkoivat kellastua, Albert piiloutui Grenobleen boulevard des Adieuxlle. Siellä hän heti tunsi ahdistuneen rauhaa, jota pesässään kokee takaa-ajettu peto. Vaikuttipa äidin muisteleminen häneen voimistavasti. Hänen onnistui uppoutua historiallisiin muistiinpanoihinsa, jotka hän oli tuonut mukanaan. Kun helle oli raskas ja painostava, hän vain iltasin teki muutamia kävelyjä. Ensi kerralla hän kävi läheisellä Saint-Rochin hautausmaalla. Sitten hän lähti Saint-Ismier'hen, ja saattoi tuskin tuntea vanhaa linnaa, niin se oli korjattu, uudestaan suunniteltua puistoa, puurivejä, joista suuri osa oli kaadettu antaakseen tilaa näköaloille: Anna de Sézeryn lupaus oli toteutunut, hänen lähdettyään esineetkin olivat muuttuneet ja menettäneet viehätyksensä. Täällä oli Anna häntä ensin rakastanut. Mutta tämä hänen mieleen palauttamansa menneisyys ei tuonut hänelle mitään toivomiaan muistoja, vaan päinvastoin herätti hänessä toisia rinnakkaisia muistoja, kuten metsästäjä kulkiessaan ajaa liikkeelle odottamattoman saaliin, joka pakoittaa hänet toiseen väijyntään. Tähän aikaan hän kohtasi kaduilla rva Molay-Norrois'n, jota hän ei rohjennut edes tervehtiä. Nämä pyhiinvaellukset veivät toiseen tulokseen, kuin oli tarkoitettu. Lontoon Tower ja Hyde Park, Montemartin puistokuja ja Chantilly, Pariisin rantakäytävät, Observatoirekatu, joka laskee Luxembourgin puistoon kuin virta mereen, Ville d'Avrayn metsät, toiset suuren kaupungin kulmat ja sen ympäristö, siinä oli Annalle varattu alue. Dauphiné ei nuorelle naiselle kuulunut, hänen alkuperästään huolimatta. Tottuneena kiinnittämään huomiota maisemien ja ihmiselämän keskinäiseen suhteeseen, antamaan sielua ilmiöille, Albert tietämättään joutui kotiseudun vaikutuksen alaiseksi. Joka askeleella palasivat hänen mieleensä menneet taistelun vuodet, onnelliset vuodet, loistavan kuustoistavuotiaan lapsen, Elisabetin, kuva, hänen oma nuoruutensa. Yksinäisyydestään hän oli kulkemassa rinteelle, mitä myöten hänen ajatuksensa jo luisuivat. Hän tahtoi pysähtyä, palata Pariisiin, mutta ei saanut päättäneeksi. Mutta miksei hän kirjoittanut mitään.
Voimatta enää pidättää itseään hän eräänä sunnuntaiaamuna kiipesi Saint-Martiniin, avasi veräjän, meni puutarhan poikki, soitti ovella, vaikka se oli puoliavoinna. Hän epäröi astua kotiinsa, ilmoittamatta tuloaan. Vanha palvelija tuli kompuroiden avaamaan:
— Jesus siunaa! Herra Albert!
— Päivää, Fauchette.
Hän suuteli poskea, joka oli ryppyinen kuin vanha omena, ja tunsi siitä iloa. Tässä ihmisessähän ylettyi nykyisyyteen menneisyys, joka ilman häntä jo tuntui etääntyneeltä. Fauchette selitti että rouva oli päämessussa lasten kanssa.
— Minä odotan, sanoi Albert.