Puolipäivän aikaan hän palasi taloon. Pienen kirkon kellot helisivät iloisesti kaksiäänisinä; se kaikui kuin olisi heleitä lintuja päästetty lentoon vanhasta kellotornista. Mikä viehättävä vastaanotto! Hän näki siinä hyvän enteen. Elisabet oli lapsineen palannut. Salin kynnykseltä hän näki, mitenkä tämä päästi alas akkunoiden auringonsuojukset helteen takia. Auringonsäde valaisi hänen vaaleita hiuksiaan ja taipunutta niskaansa, jonka kaulasta vähän uurrettu musta puku jätti paljaaksi.
— Isä! huusivat lapset.
Vaikka Elisabet oli saanut tiedon hänen käynnistään, hän kääntyi ympäri syvästi punastuen. Kellot soivat yhä. Tämä kotiinpaluu sai merkityksen, jota Albert ei ollut ottanut lukuun. Molemmat muistivat avioliittonsa ensi aikoja. »Työni ja sinä», sanoi Albert silloin. Elisabet oli ymmärtänyt, mutta liian myöhään, minkä onnen hän oli laiminlyönyt. Nyt oli vielä kovin aikaista hänen sitä uudelleen yrittääkseen ja tulisiko se koskaan onnistumaan? Nopeasti päästen tasapainoon hän iloisella äänensävyllä toivotti Albertin tervetulleeksi. Tälle olisi ollut enemmän mieleen, jos tervehdys olisi ollut vähemmän sujuva, vaikkapa väkinäinenkin.
— Mennään syömään aamiaista, sanoi Elisabet melkein heti, ikäänkuin hän ei panisi kysymykseenkään, ettei tarjousta hyväksyttäisi, mikä olikin paras tapa voittaa aseman vaikeus.
Pohjoiseenpäin antavassa ruokasalissa saattoi akkuna kernaasti jäädä auki. Sieltä oli näköala niityille ja Chamroussen havumetsiin. Albert näki vastassaan kaiken tämän vihannan. Mikään ei paremmin viritä mieltä levollisuuteen ja hyvinvointiin kuin tällaiset kasviateriat maalla, kuunnellessa virtaavan veden solinaa ja tuulen liikahuttamien oksien heikkoa rapinaa, mikä yksin kertoo ulkomaailman rauhallisesta elämästä. Pitkiin aikoihin ei Albertin mieli ollut sillätavoin laskeutunut lepoon. Ja kuinka kepeästi Elisabet oli osannut helpoittaa tätä niin tukalaa paluuta! Kun Albert iltapäivällä teki lähtöä, ei tämä häntä pidättänyt, ja se häntä hämmästytti. Elisabet ei näyttänyt edes kuulevan, kun Marie-Louise puheli siitä, että saatettaisiin isää Saint-Ferriolin linnaan. Oikeastaan Elisabet oli häntä kohdellut kuin kutsuttua vierasta, naisena, joka osaa emännän taidon ja peittää ilonsa tai ikävänsä: ainakin tämä oli se uusi vaikutelma jonka Albert vei mukanaan. Kenties Elisabet oli kyllästynyt odotukseen eikä enää niin paljon välittänyt sovinnosta. Albert ei tässä suuresti erehtynyt. Kahden ja puolen vuoden kuluessa Elisabet oli käynyt läpi niin pitkän ponnistusten sarjan, niin hehkuvasti tavoitellut päämääräänsä, että hän oli päätynyt näennäiseen tunteettomuuteen, jommoisessa tilassa kaikki tulee meille yhdentekeväksi, kun meillä ei enää ole soimauksia itseemme kohdistettavina eikä voimia käytettävinä. Nyt tuli tapahtumaan se, minkä tapahtua täytyi! Hän ei enää yhtään ponnistaisi. Hänen epäonnistumisensa Pariisissa oli hänessä joksikin ajaksi taittanut sen siveellisen jousen, jonka hän niin suurella vaivalla oli olennossaan jännittänyt.
Albert palasi seuraavana sunnuntaina, tietämättään koko Tabourinin toimiston saattamana. Tekosyyn tähän toiseen käyntiin sai hän siitä, ettei hän ensi kerralla ollut käsitellyt kysymystä lapsista, eikä hän kuitenkaan saanut siitä puhutuksi. Hän palasi sitten useamman kerran viikon kuluessa.
— Sinä olet puoli-isä, selitti hänelle tyttärensä.
— Miksikä puoli-isä?
— Siksi että sinä tulet aamulla ja lähdet illalla, kuten luostarin puoli-hoitolaiset.
Kun eräänä päivänä jonkun hankkijan lasku esitettiin hänen läsnäollessaan, hän kiiruhti sitä maksamaan, yhtaikaa niin nopeana ja niin arkana, että Elisabet ei pannut vastaan. Ja se että hän tällä tavoin taas sai ottaa osaa perheen talouteen, tuotti hänelle mielihyvää ja lähensi häntä vähän enemmän vaimoonsa.