Annan häviämisestä oli kulunut neljä tai viisi kuukautta. Usein Albert arvioi tätä ajanmatkaa, hämmästyksellä huomaten sen niin lyhyeksi. Silloin hän tunki ajatuksensa takaisin. Vähitellen hän sai takaisin entisen valtansa Marie-Louisen ja Philippen yli, keksimällä heille leikkejä ja kertomuksia. Pienokaiset, jotka tämä elämän kaunistamisen taito houkutteli puolelleen, jättivät äitinsä, joka siitä salassa loukkaantui, mutta milloinka oppii ihminen rakastamaan epäitsekkäästi? Mutta joskin tämä lapsellinen ilonpito Albertia virkisti, oli hän kuitenkin kyllin vilpitön ja terävänäköinen ollakseen kauempaa itseltään salaamatta, että Elisabet häntä ennen muuta houkutteli Saint-Martiniin. Hän löysi tämän Marie-Louisen lauselmien, Philippen kysymysten, omien sanojensa takaa. Nuori rouva lakkasi pidättämästä itseään heidän keskusteluissaan. Hän antoi henkisten saavutustensa, rajoitetun, mutta selkeän ja tarkan ymmärryksen vapaammin päästä oikeuksiinsa, silti niitä mitenkään tarjolla pitämättä. Mitä enemmän Albert oppi häntä tuntemaan, sitä suuremmalla innolla hän koetti häntä valloittaa. Elisabet ei häntä työntänyt luotaan eikä rohkaissut, mutta häntä mairitteli tämä omituinen liehittely, jossa toinen pani liikkeelle kaikki henkisen voimansa, ja ylpeä hän oli myöskin, saadessaan miehelleen näyttää, miten hän oli kehittynyt, toisen tietämättä. Elisabetia puolestaan tämä odotus sekä kyllästytti että miellytti, ja Albertia tämä odottamaton kylmäkiskoisuus milloin ärsytti, milloin hän taas itsekseen lupasi kukistaa sen ja päästä aseman herraksi. Ja pian heidän sydämensä sekaantuivat tähän.
Lukuunottamatta Philippe Lagier'ta, joka usein oli poissa, ei Albert nähnyt muita kuin Elisabetia. Tähän tuttavallisuuteen viehättyneenä, jota niin harvat miehet voivat vastustaa, hän puheli tulevaisuuden tuumistaan, suunnitelluista teoksistaan. Eräänä päivänä hän toi mukanaan käsikirjoituksen nimeltä Pasteurin elämä yleistajuisesti esitettynä, jota hän valmisteli elämäkertasarjaansa varten. Hän luki sen ääneen, ja kun hän oli sen lopettanut odottaen nöyrästi jotakin kiitosta, Elisabet antoi hänelle parhaan, nimittäin syvän mielenliikutuksen, jonka se hänessä herätti niin ettei hän saanut sanaa suustaan, tämä kuvaus läpeensä selkeästä ja voimakkaasti eletystä tieteellisestä elämänurasta. Toisella kertaa Albert ei salannut huonoa tuultaan, koska kaiken maailman Vernier't olivat jo koko päiväksi asettuneet Saint-Martiniin kun hän sinne saapui. Blanchen mies, jonka turhamaisuutta liehakoi se että hän sai olla suuren miehen seurassa, oli kaiken aikaa hänen kimpussaan, ja vaikka Albert halusi olla rakastettava vaimonsa ystäviä kohtaan, tuskastui hän tästä.
— Mikä teitä vaivaa tänään? kysyi häneltä Elisabet, kun hän teki lähtöä.
— Te ette ole koskaan yksin.
Soimaus oli niin koomillinen, että Elisabet purskahti nauruun. Mutta Albert ei ottanut osaa tähän iloon. Ja sinä iltana Elisabet seurasi häntä katseellaan kauemmin kuin hän saattoi häntä nähdä. Albert ei kääntynyt, sillä hän upotti kiihkoisasti mielensä Annan muisteloon ja lupasi itsekseen luopuvansa kaikesta uudesta elämästä. Mutta kaksi päivää myöhemmin hän jäi yli päivällisenkin, mitä hän ei vielä ollut rohjennut tehdä muuta kuin sunnuntaisin. Pyynnön saatuaan Elisabet avasi pianon ja soitti hänelle sonate appassionatan, joka Marie-Louiselle oli paljastanut melankolian viehätyksen. Albert oli asettunut hänen taakseen. Soitanto vaikutti häneen syvästi. Historiallisten tutkimustensa rinnalla hän aina oli varannut sille osan aikaansa, ja se oli hänen teoksiinsakin jättänyt merkkinsä. Viimeisen soinnun kaikuessa hän kumartui ja kuiskasi: — Antakaa minulle anteeksi, Elisabet. Tämä oli kaikkein järkyttävin tunnustus sellaisen ylpeän miehen suusta. Elisabet nousi heti seisoalle hänen eteensä. Mustiin puettuna, kasvot varjossa, hän ojentui kuin kukka, joka pitkine varsineen tavoittaa päivää kohti. Hänen suuret silmänsä, jotka olivat selkosen selällään, hänen hämmästyneet silmänsä loistivat jo läpi hämärän. Hänen näennäisestä tunteettomuudestaan ei ollut jälkeäkään, ja Albert näki hänet hauraana, murtuvaisena, kykenemättömänä kauemmin kestämään tätä epävarmuuden tilaa, sellaisena kuin hän oli hänet nähnyt äitinsä kuolinvuoteen ääressä, tai pariisilaisen hotellin pienessä salissa. Heltyneenä hän toisti:
— Antakaa minulle anteeksi.
Elisabet murti suutaan, ja hän näki ihmeekseen sen jännittyvän samalla tavoin kuin Annalla.
— Te tiedätte hyvin, vastasi hän, ja Albert huomasi paremmin hänen hillityn äänenpainonsa, te tiedätte hyvin, että minä olen antanut anteeksi: Minullakin oli vikani.
Albert vastasi nopeasti, katkerasti tuntien julmuutensa, raukkamaisuutensa; mutta ihminen ei saisi rakastaa kuin yhden kerran, jottei hän olisi raukkamainen ja julma, ja silloinkin …
— En tiennyt silloin, kuinka teitä rakastin. Te olette minun nuoruuteni vaimo, Elisabet, ja koko minun hellyyteni on koskematon.