Elisabet toisti:
— Koskematonko?
Ja hänen suuret silmänsä tuijottivat Albertiin vainoavasti. Oliko hetki tullut? Valmiina lankeamaan hänen syliinsä, pettävin voimin, Elisabet odotti yhtä ainoata sanaa:
— Niin.
Albert tahtoi vetää hänet luokseen, painaen hänet rintaansa vastaan. Niin monet siteet kasvoivat eheiksi heidän välilleen: saattoiko kuilu kokonaan täyttyä? Lukiko Elisabet tämän sekasortoisen sydämen pohjaan saakka. Hän aavisti toisen pyyteen, ja torjui hänet luotaan, mutta ei väkivaltaisesti:
— Ei, ei, Albert, ei vielä. Rukoilen teitä.
— Elisabet, muista, kuka olet. Olen rakastanut sinua. Ja hiljempaa, kuin omantunnon painamana, hän lisäsi:
— Rakastan sinua.
— Jos rakastatte minua, niin lähtekää tänä iltana, elkää jääkö tänne.
Pyydän teiltä sitä, jos rakastatte minua.
Silmät, hänen liian selvänäköiset silmänsä rukoilivat häntä enemmän kuin sanat.