Albert ei saanut mitään muuta selitystä. Oli palattava metsänhoitajan taloon. Lapset haettiin ja alettiin painua kohti Saint-Martinia. Paluu oli yhtä säälittävän surullinen kuin meno oli ollut iloinen. Vaistomaisesti lapset ottivat osaa vaikenevien vanhempiensa suruun. He aavistivat heitä taas eroittavan kuilun. Jopa kääntyi erään tien mutkassa Marie-Louise isänsä puoleen kysyen:
— Isä, ethän sinä vielä lähde pois taas?
Hän ei saanut vastausta. Albert vaipui ajatuksiinsa eikä hajamielisenä pitänyt tiestä huolta. Päivä painui iltaan. Tähän vuodenaikaan ne ovat niin lyhyet. Hämärä, joka alhaalla verhosi laaksojen syvennykset, alkoi eroittaa erikseen vuorten siintäviä autereisia huippuja. Premolin metsästä tultiin kedoille, missä kukkavihkoina kohosivat kastanjat kullan- ja ruosteenkarvaisine lehvineen. Vähän umpimähkään kulkien retkeilijät poikkesivat oikotielle, millä pian huomasivat eksyneensä.
— Missä me olemme? kysyi Elisabet.
Hän kääntyi miehensä puoleen niin suurella antaumuksella ja turvallisuudella, että tämä siinä näki merkin tulevastakin luottamuksesta. Hän käyttäytyi niin herkän naisellisesti asettumaan miehensä turviin, ja miten hyvin hän kuitenkin oli osannut hallita talonsa, sillä aikaa kuin hän oli jättänyt sen omiin hoteisiinsa. Albert pääsi helposti suunnasta selville. Mutta oli pakko taas kiivetä rinnettä ylös. Yö yllätti heidät tiellä. Aasi, selässään molemmat lapset, eteni laimeasti ja pimeyttä kammoksuva paksu Philippe vaati parempaa saattajaa kuin Pikkuaivot olivat.
— Eikö sinua väsytä? kysyi Albert usein vaimoltaan.
— Ei, ei.
Kuitenkin Elisabet viivytti askeleitaan. Tuntien hänet raukeaksi, sääli Albert häntä yhä enemmän, ja hellitteli häntä lemmellä, joka ympäröi ja huuhtoo esinettään kuin meri saarta. Vihdoin retkikunta saapui Saint-Martiniin, juomaan ajettujen karjalaumojen saattamana ja niihin ikäänkuin hukkuen. Hämärässä eteni hitaasti lehmäin ja lampaiden virta. Paimenet kutsuivat hajaantuneita elukoitaan. Puukaukaloon johdetun veden ympärillä oli tungos suurin. Mutta tämä epäjärjestyskin oli rauhallista. Illan lepo laskeutui yli tämän vuoristonsopen.
Päästyään sisään kysyi Albert Elisabetilta:
— Annatko nyt minulle selityksen? Tiellä ajattelin vaan sitä.