Elisabet oli väristen kuunnellut häntä, ojentuen häntä kohtaan kuin metsän solakat koivut, jotka taipuivat valoon päin. Viime sana antoi hänelle vastustuskykynsä takaisin:
— Entä te, Albert. Kuinka voisitte te unohtaa?
— Hänen vierellään ajattelin sinua, Elisabet. Sinun vierelläsi en ajattele häntä.
Mutta omituisen hellittämättömästi Elisabet vakuutti:
— Ei, te ette saata unohtaa. Ja minä en tahdo, että onnestani saan kiittää hänen uhraustaan. Olen teidän palattuanne koettanut unohtaa. En voi.
Ihmetellen ja ahdistuneena tämän salaperäisen vihjauksen johdosta
Albert kysyi:
— Hänen uhrauksensa? Minkä uhrauksen? Minä en ymmärrä.
— Aivan niin. Ettehän te voi ymmärtää.
Ja yhä samalla pelästyneellä ja ahdistuneella äänellä hän lisäsi tämän hämärän ilmoituksen:
— Tänä iltana te ymmärrätte. Tänä iltana saatte valita.