Albert tahtoi ottaa hänet käsivarsiinsa:
— Mitä sinun silmäsi, sinun rakkaat silmäsi ovat metsässä nähneet?
Elisabet irrottautui hänen syleilystään, ja kuin olisi harhanäky häntä ahdistanut, hän ojensi kätensä kuin osoittaakseen jotakin tai jotakuta, jota Albert ei nähnyt.
— Hän, hän on täällä. Meidän välillämme.
— Kuka?
— Hän on aina välillämme. Kun te illalla luette minulle, kun te sanotte, että rakastatte minua, kun te viette minua kävelemään. Nyt te tahdoitte näyttää minulle nämä rauniot, antaa meille yhteisiä vaikutelmia. Mutta hän ei salli sitä, hän on luonamme.
— Kuka sitten? toisti Albert, vaikka oli jo ymmärtänyt.
— Anna de Sézery.
Nimeltään kutsuttuna, jota kumpikaan heistä ei vielä ollut uskaltanut lausua, kaukainen nuori nainen kullanhohtavine silmineen näytti todellakin kohoavan maasta puiden alle, luostarikaaren kehykseen. Mutta Albert karkoitti päättävästi haamun:
— Kuule, Elisabet. Meidän välillämme ei ole mitään, ei edes häntä. Hän on lähtenyt ainiaaksi. Jättäkäämme hänet sikseen. Sinä olet minun nuoruuteni vaimo. Sinä olet yksinäsi niin kauan pitänyt yllä kotiamme. Älä nyt sinä puolestasi ryhdy sitä hävittämään pelkän varjon takia. Rakastin ennen sinun suljettua otsaasi. Kun minä luulin sen tyhjäksi, etsin muualta onnea, jonka emme usko löytyvän kätemme ulottuvilla, ja joka vaatii, jotta voisimme sen löydettyämme sitä ylläpitää, niin paljon oppiaikaa ja jokapäiväistä valvontaa. Nyt osaan lukea sieluasi. En ollut erehtynyt, kun valitsin sinut. Sinä olit kuitenkin se, jonka tuli kiinnittää itseensä minun elämäni, koko elämäni. Rakastan sinua ja vannotan sinua unohtamaan.