Ja hän puhkesi nauruun luontaisella koruttomuudella, joka ei ole loukkaava. Elisabetin posket punoittivat, mutta hän ei voinut pidättää hymyään.
Uuden nousun jälkeen vihdoin päästiin raunioille. Luostarin paikan olivat taidolla valinneet muinaiset munkit, jotka osasivat yhdistää seutujen jylhyyden ja pyhyyden, maineensa ynnä mietiskelyn ja mielenylennyksen tarpeensa. Kolmella puolella kuusiset rinteet muodostavat kaaren tasaisen aukeaman ympäri. Neljännellä puolella aukeaa maan vähän kohottua, laakso jota tuskin huomaa, joka ylenkatseellisesti on jätetty syrjään kuin maailman turhat houkutukset. Vanhat, yhdenneltätoista vuosisadalta polveutuvat rakennukset on vallankumous hävittänyt. Siitä ei aluksi huomaa muuta kuin koristeoven, joka on korjattu ja liitetty luostarin paikalle rakennetun metsänhoitajan talon etusivuun; mutta silvotut rauniot, jotka ovat peittyneet vattupensaiden, villikasvien ja metsänkin alle, pilkistävät esiin siellä täällä, laajalla alueella, kuin pahoinpidellyn ruumiin jäännökset.
Marie-Louise ja Philippe, jotka olivat käyneet katsomassa Grande-Chartreuse luostaria Passerat'n perheen kanssa, olivat kovin pettyneet. Rauniot eivät ole lapsia varten. Heille pitää olla hyvin rakennettuja taloja, ja mitä uudempia ne ovat, sitä enemmän ne heitä viehättävät, sillä elämä kutsuu heitä. Mutta he lohduttautuivat saadessaan auttaa kattamaan pöytää kivilohkareelle, jota puupölkyt kannattivat; tämä maalainen pöytä keksittiin lehvien kätköstä, nurmikon toisesta päästä, vartijan asunnon takaa. Tämä suostui valmistamaan munakkaan, joka täydensi aamiaista; senjälkeen hän vei tenavat, Pikkuaivot mukaan luettuna, katsomaan pihattoaan ja kaniinihäkkiään, josta hän oli kovin ylpeä.
Tahdotteko seurata minua? sanoi Albert Elisabetille.
Albert tunsi seudun käytyään siellä ensi nuoruudessaan. Astuttuaan muutamia askeleita vuoria kohti, jotka eroittivat heidät kaikesta ihmisasumuksesta, Elisabetilta pääsi hämmästyksen huudahdus. Heidän edessään kohotti ehjä luostarinkaari solakkaa käyräänsä puiden tiheän holvin alla, jättiläismäisten, aina vihreiden lehtikuusien, valkoisten, hopealehtisten koivujen suojassa. Sammaleen ja kukkasten verhoamaa muuria saattoi tuskin kaikesta tästä kasvullisuuden paljoudesta eroittaa. Kasvoipa sen päällä, kuin selvällä tantereella, siellä täällä vaivaiskuusia, jotka paljain juurin takertuen kiviin kiinni pyrkivät niitä lohkaisemaan irti. Kuinka ne saattoivat vielä pysyä paikoillaan? Minkä ihmeen kautta aika oli säästänyt tätä puhdasviivaista kaarta, joka kehykseensä käsitti kokonaisen kaistaleen metsää ynnä kulman taivastakin, ja joka seisoi siinä kuin jonkun puutarhan pylväskuja. Metsä oli jo ottanut sen haltuunsa ja kietoutui sen ympäri ja pian se olisi tukehtunut tämän syleilyyn ja hajonnut ruohostoon, niin että täytyisi kumartua maahan sen jälkiä löytääkseen. Täten se uhattuna ja ahdistettuna, mutta syksyn hyväilemänä, kaikella sulollaan palautti mieleen ihmisen mahtia luonnon keskellä, mutta sen perikadon saattoi aavistaa.
Elisabet katseli kaarta, ja vähän hänen takanaan Albert pidätti kaiken mielenliikutuksensa vaimoansa nähdäkseen.
»Minä pelkään, ajatteli Albert. Hän on niin hauras! Kaksi vuotta jo, pian kolme, hän on elänyt alituisen levottomuuden vallassa. Kuinka hän lieneekään uupunut! Hän on rauhan tarpeessa. Olen pystyvä hänelle sitä antamaan. Nyt, niin, nyt hän on yksin minun kanssani elämässäni, kuten olemme täällä vain kahden …»
Elisabet oli kääntynyt häneen päin ja suurissa silmissä, jotka kiinteästi katsoivat häneen, hän ei nyt nähnyt niiden tavallista epämääräisen pelästynyttä ilmettä, vaan kauhua, kauhua, jonka aiheuttaa meissä välittömästi uhkaava vaara tai päälletunkeva näky. Yhdellä hyppäyksellä hän oli vaimonsa luona:
— Elisabet, mikä teitä vaivaa?
— Ei mikään, ei mikään.