Senjälkeen tuli metsä, ja heti se sai lapset vaikenemaan. Rinne oli jokseenkin jyrkkä, kuusia kasvava, joista toiset nousivat alhaalta, ahnaasti ojentuen päivää kohti. Siellä oli satavuotiaita jättiläismäisine runkoineen, jotka toisten yli kohoten riistivät niiltä mehun, ilman ja valon ja sulkivat ne varjoon puoleksi läkähtyneinä, sairaina ja surkastuneina. Puiden välistä matkailijat näkivät taivaan ja Dracin vuorten pilkoittavan, joiden hienon rajaviivan kauniin syyssään sininen auer saattoi epäselvästi näkymään. He kuulivat pulppuavan veden hopeisen solinan, ja joskus joku näistä pikku lähteistä rohkeni virrata yli ahtaan muulitien, jonka kiviä halkoreet olivat hanganneet niin että ne loistivat kuin teräs.
— Eikö täällä ole ketään? kysyi paksu Philippe, epämääräisen levottomana, etsien suojaa aasin takaa.
— Tuolla täytyy jonkun olla, viittasi hänelle isä.
Ja todellakin näkyi maassa makaavan kuorittuja hirsiä, toiset ehjinä, pitkinä ja valkoisina, toiset jo kuljetusta varten paloiteltuina, todistamassa ihmisen läsnäoloa. Ja pikku karavaani sivuutti puunhakkaajan, joka istui eräällä metsän kauneimmista rungoista, minkä hän juuri oli kaatanut toveriensa viereen.
— Päivää Claude, sanoi Albert, joka kulki viimeisenä ja tunsi naapurinsa Ferrazin. Vahinko kaataa niin kauniita puita. Tarvitaan sata vuotta sellaisen syntymiseen.
— Prémolin vuorelta ei niitä puutu, vastasi talonpoika. Ja tällä minä ruokin pesäni.
— Montako lasta teillä on?
— Kuusi, herra Albert. Entä teillä? Eikö muita kuin nuo kaksi?
— Ei.
— No, ei ne taida vielä olla lopussa, teidän iällänne? Kun rouvannekin on niin kaunis!