Tuhansin sitein solmiutuva tuttavallisuus yhdisti heidän elämänsä. Eräänä päivänä Elisabet hieman punastuen pyysi Albertin ottamaan haltuunsa hänen omaisuutensa hoidon. Täten hän luopui riippumattomuudestaan, asettui taas miehensä holhouksen alaiseksi, palautti hänelle huolenpidon perheestä, ja tämän taakan alla Albert tunsi elämänsä keveämmäksi. Päivät kuluivat yksivakaisesti. Päivätyön jälkeen tehtiin pitkiä kävelyjä lasten kanssa, illalla soitettiin, lueskeltiin, ja laadittiin tulevaisuuden suunnitelmia, joita he eivät enää tehneet muuta kuin yhteisesti. Syksy eteni, mutta he eivät puhuneet lähdöstä. Yksinäisyys ja sen keralla onni ympäröi Saint-Martinin erakkomajaa. Mitä he odottivat, ennenkuin avasivat sille oven?
Ennenkuin lokakuu päättyi, antoi se syksylle kauneuden, jota kesä yksitoikkoisessa loistossaan ei tunne, ja jossa kuin kukkavihkossa ovat tekijöinä täyteläiset värit, kuulas ilma ja kuolevan luonnon sulo.
— Isä, sinä olet kerran luvannut minulle, muistutti Marie-Louise, että viet minut Premolin luostariin.
— Todellako? Hyvä on, mennään kaikki yhdessä.
Premolin luostari on hyljätty raunio havumetsän keskellä parin kolmen tunnin matkan päässä Saint-Martinista. Ensin kuletaan Chamroussen avonaisia ketoja pitkin, sitten käydään metsään. Seuraavana päivänä Albert järjesti tämän pienen retken. Siihen oli aikomus käyttää koko päivä — sää oli niin leuto! — ja talon aasi vuokrattaisiin kantamaan selässään Philippeä ynnä eväskoria. Eräs pieni paimen kylästä, hieman yksinkertainen mutta luotettava, joka pilan vuoksi kantoi liikanimeä Pikkuaivot, taluttaisi elukkaa ohjaksista.
Aamulla lähdettiin kiirettä pitämättä. Lapset alkoivat kiistellä siitä, kumpi saisi istua selässä, mutta pian molemmat mieluummin kävelivät. He aikoivat voittoisin askelin käydä maailman ääreen. Albert ajatteli hauskan kävelyn, yhteisen miellyttävän rasituksen, valon ja luonnon liittolaisuuden edullisesti vaikuttavan Elisabetiin ja hänessä herättävän luottamusta itseään kohtaan. Päivänsuojaa saadakseen Elisabet oli pukenut ylleen suuren päähineensä, joka teki hänet nuoren tytön näköiseksi. Valkoinen kaula kohosi mustan puvun murteesta. Hän piti kädessään sauvaa, joka epäilemättä soveltui rotkon tarkoitukseen, mutta hän ei osannut sitä oikein käyttää. Albert pysähtyi hetkisen, paremmin katsellakseen vaimoaan, ja hän ihaili tämän saavuttamaa notkeutta.
Päivä oli verraton, niitä jolloin ihminen toivoisi voivansa pysähdyttää ajan ja pusertaa siitä sen sulon, niin mahdottomalta näyttää, että ne voisivat uudistua.
Tie mutkailee ketojen ja lehtojen poikki, ennenkuin se saavuttaa metsän.
— Ihan kultainen puu, osoitti äkkiä Marie-Louise, joka kulki etujoukkona.
Taivaan kirkkaan sinistä taustaa vastaan eroittui heidän edessään päärynäpuu, jonka lehdet olivat punakeltaiset ja niin heleän väriset, että niitä olisi voinut luulla kukiksi. Ei edes keväällä, kun sen oksilla oli kukkien hieno lumi, se voinut tarjota miellyttävämpää näkyä.