Epäselvällä äänellä Elisabet kysyi:
— Entä hän?
— Säälin häntä suuresti!
— Ainoastaan säälitkö?
— Niin.
Näin julmasti hän hautasi Anna de Sézeryn.
Mutta Elisabet katseli häntä suurilla kysyvillä silmillään, ja tämä katse vaivasi häntä. Albert tunsi sen tunkeutuvan itseensä terävänä tutkaimena. Elisabet oli liian paljon miettinyt, kärsinyt ja elänyt, jotta hän näki miehensä syvimmätkin ajatukset. Tämä ponnistus, jonka järkyttävä jälki näkyi Elisabetin kasvoista, jonka kautta hän kivi kiveltä oli uudelleen rakentanut heidän hävitetyn kotinsa, se voitti Albertin ja hän pelkäsi valehdella vaimolleen, ja ottaen lempeästi tämän kasvot käsiensä väliin, tuodakseen hänet lähemmäksi itseään, hän kuiskasi hänen korvaansa:
— Elisabet, älä katso minuun niin. Niin, tuo Annan kirje on koskenut minuun. Mutta se on mennyttä nyt, vannon sen sinulle. Oli hänen rakkautensa mikä tahansa, me kuljimme hänen kanssaan kohti kuolemaa. Sinun kanssasi menemme kohti elämää.
— Oma Albertini!
— Minkä kierroksen olemmekaan tehneet tullaksemme lähtökohtaamme takaisin.