— Olen niin uupunut.
Albert painoi rakkaat kasvot olalleen.
Näin on minun hyvä olla, sanoi Elisabet antautuen.
Hänen vaivansa, hänen raskas vaivansa ei ollut turha ollut. Hän oli rakentanut eheäksi perheen, joka oli hänen huomaansa jätetty. Tuskallisesti hän oli oppinut, että me olemme paljon enemmän vastuunalaisia pikkuseikoista kuin suurista, joissa olosuhteilla on suurempi osuus, ja että meidän tulee päivästä päivään itse solmia onnemme hauras ketju. Tulevaisuus oli antava hänelle korvauksen. Nuoruutensa harhakuvaa hän ei ollut voinut ylläpitää. Mutta hän ymmärsi paremmin, ja hänen miehensä hänen kanssaan, inhimillisen hellyyden vastustuskyvyn, kun sitä ylläpitää pyhä lupaus ja lasten näkyvä side. Tarmolla, jota hän ei itsekään olisi voinut aavistaa, hän oli tehnyt kaikkein vaikeimman työn, rakentanut uudelleen sen, mikä oli hävitetty. Ja tämä työ oli muuttanut hänet toiseksi, oli tehnyt hänet enemmän rakkauden arvoiseksi, kehittänyt kukkaansa hänen sulonsa ja ymmärryksensä. Tämän kestävän rohkeutensa ynnä nuoruutensa kautta hän oli voittanut kilpailijansa ja hänen puolisonsa tunsi sen, intohimonsa kahleiden vihdoin kirvottua.
— Olen oppinut rakastamaan sinua, sanoi Elisabet.
— Vaimoni.
Tämä Albertin sana oli senjälkeen tulkitseva hänen sydämensä äänen ja hän sulki huulillaan silmät, jotka vähitellen olivat auenneet kohti elämää.