— Tai tuo kirpeä rva de Vimelle, joka tietää kirpeytensä, joka käyttää sitä hyväkseen puutteenalaisessa taloudessaan.
— Hän on hyvä perheenemäntä.
— Lukuunottamatta kaikkea mitä ei tiedetä. Elämää kokeneen suopealla hymyllä vanhus tyynnytteli kumppaniaan.
— Te kiihdytte. Elämän suuri vaikeus on tyytyminen osaansa. Kukin toivoo toisenlaista kohtaloa itselleen ja pyrkii omaansa muuttamaan, mutta tekee sen vain mutkikkaaksi. Tämä on suuri hairahdusten aiheuttaja. Joku määrä filosofiaa ja tinkimistä, uteliaisuutemme ja mielihalujemme kohtuullinen tyydyttäminen viljelemällä jotakin sellaista harrastusta, joka antaa sisällystä elämällemme ketään vahingoittamatta, taide, lueskelu, matkustus, pöydän ilot, seuraelämä, jopa hurjistelukin, taikkapa kohtuullinen rahapula, jokapäiväinen työ, lasten kasvatus, kas se riittää tyynnyttämään kiihkeimmätkin yltiöpäät. Mutta intohimo, se todellakin on peljättävä. Se riehuu sivistyneen yhteiskuntamme keskuudessa kuin sokea koruesineillä kukkuroidussa salissa. Se on ajettava ovesta ulos. Eipä se edes anna onnea niillekään lapsellisille olennoille, jotka siltä sitä odottavat.
— Onnea siltä ei odotetakaan.
— Vaan mitä sitten?
— Elämän hehkua.
Hra Prémeraux katseli häntä kuin jotain museokalua.
— Te olette nuori.
— Se on minulle sanottu jo tänään.