— Sitä en tiedä. Se on minulle yhdentekevää.
— Sinulla ei ole makua.
— Hän sanoi: »Katsokaa [Ranskassa kuten tunnettu aviopuolisot usein teitittelevät toisiaan] tätä muotokuvaa: miten siihen sisältyy kokonainen talonpojan elämä, jokapäiväisine taisteluineen, murheineen, ainaisine kihnuttamisineen, joka tuntuu sen sierettymistä näkyvän; miten sen lasimaisesta silmästä näkyy hänen unelmansa, ja kenties myös vähän alkohoolia …» Kaikki tämä esitettynä innostuksella. Ja vielä paljon muuta, jonka olen unohtanut. Minä näistä luennoista hyödyin. Rva Derize pysyi liikkumatonna kuin rajapyykki. Hän on kaunis, totta kyllä, mutta minusta hän on eloton. Näin toden totta tuon vanhuksen ilmielävänä seinälle ripustetun kehyksen sijasta.
— Entä sitten?
— Odottakaa. Vanhuksen vieressä oli nainen avokaulaisessa puvussa. Punainen puku, jossa oli kaikenmoisia hetaleita hihansuissa ja vyötäisillä. Rva Derize tutkisteli vaatetusta, te ymmärrätte; hän vastasi: »Silkki näyttää sametin päällä hyvin hyvältä». Silloin mies kiukustuneena lopetti puheensa sanomatta sanaakaan enää.
— Ja sitten? kysäsi Vitrolle.
— Sitten? ei mitään. Avioero, se siitä.
Kuulijakunta puhkesi ylenkatseelliseen nauruun, mikä loukkasi Malaunayta, joka kerskasi tarkkanäköisyydellään ja oli kovin arkatuntoinen. Nämä esteetiset esitykset olivat hämmästyttäneet kirjurijoukkoa, jotka odottivat uskalletumpaa kaskua. Isännän saapuminen lopetti mielipiteiden vaihdon. Olematta iäkäs oli hra Tabourin iäkkään näköinen, koska hänen ulkoasunsa oli laiminlyöty ja ikäänkuin hänen salkkujensa tomun peitossa. Monasti hän oli kadehtinut useimpien virkatoveriensa kaljupäätä, nopeasti kammalla sukaistessaan liian runsasta tukkaansa, joka itsepintaisesti pysyi rumassa taitteessaan kuten epäkiitollinen maa joka menee umpeen auran jälkeen. Huolenpito toimistostaan vallitsi hänen mieltään, niin ettei hän joutanut pitämään kunnossa pukuaan, joka miten kuten verhosi hänen ruumistaan ja epämääräisesti otti osaa hänen eleihinsä. Liiketoimilla oli häneen sellainen lumoava vaikutus, ettei hän niitä koskaan sekoittanut niihin inhimillisiin murhenäytelmiin, joita ne verhosivat: hän tarkasteli niitä sellaisinaan, ikäänkuin erikoisina tärkeinä henkilöinä, jotka elivät jokainen käärössään, niin ettei hänen tarvinnut ottaa huomioonsa tuomioiden ja oikeudenkäynnin heijastuksia häväistyissä tai hävitetyissä kodeissa. Ammatti-ihmiset ovat melkein kaikki näin rakennettuja, ja sentähden ei heitä ammattinsa kuluta.
— Mitä uutta? kysyi hän ensimäiseltä apulaiselta. Vitrolle ojensi asiakirjan.
— Anomus Derize.