— Hän on varsin kaunis.
Hän punastui tästä tahallisen äänekkäästi lausutusta kohteliaisuudesta, mutta ei ollut tyytymätön siitä, että hänet huomattiin jonkun toisen seikan kuin kantamansa nimen vuoksi, joka painosti häntä. Hänen asianajajansa oli luvannut hänelle, että hänelle edullinen avioerotuomio julistettaisiin viivyttelemättä niin pian kuin oikeus jälleen kokoontuisi, sitä enemmän kuin vastapuoli ei vielä ollut esittänyt loppuvaatimustaan ja näinollen todennäköisesti jäisi oikeuteen saapumatta, mikä toisin sanoin merkitsi, että hänen miehensä ei tulisi puolustautumaan. Silloin olisi hänen aika järjestää uudelleen elämänsä. Siihen saakka oli vaan odotettava, koska mitään ei häneltä puuttunut ja koska hänellä oli ainakin näennäinen koti. Mutta tämä koti vilkastui päivästä päivään. Automobiiliretket seurasivat toisiaan ja niihin hänet lapsineen kutsuttiin. Hän koetti pysyä lujana: mutta siihen nämä panivat vastalauseensa vuoroin riehuen ja vuoroin häntä lellitellen, niin että hän lopuksi antoi myöten. Täten hän joutui pyörteeseen mukaan. Heidät vietiin katsomaan Vizillen linnaa, jonka suunnattomat harmaakivimassat kohoavat sinivihreän Romanchejärven yläpuolella, vanhaa Claix'n siltaa, jonka kaari on niin korkea, että se sulkee kehäänsä kokonaisen maiseman pieniä Leffreyn järviä, joiden tummansininen vesi on viehättävänä vastakohtana läheisten vuorten ankaruudelle. Vähitellen tällaiset pienet iltapäiväretket muuttuivat pitemmäksi matkoiksi: Grande Chartreuseen, Lauteret'n solaan Grand Galibier'n juurelle, tai Vercarsiin, viehättävään Pont-en-Royansiin, joka on kaivettu kallioon, äkkijyrkälle vedenpartaalle, mahtavien linnanraunioiden varjoon. Passerat'n neljänkymmenen hevosvoiman auto veti perässään Bonnard-Bassonin heikompaa konetta, jota harvinaisella taitavuudella ohjasi hra de Vimelle, yhtä lahjakkaana kaikissa ruumiinharjoituksissa kuin kykenemättömänä henkisiin ponnistuksiin. Ruokatavaroita kuletettiin mukaan ja aterioitiin hauskasti luonnon helmassa, puron partaalla, tai rynnättiin johonkin uinuvaan majataloon, joka rajusti herätettiin. Marie-Louise kokosi muistoja, huikaistakseen niillä Jeanne ja Renée de Crozet'n silmät, jotka Aix-les-Bains'istä olivat hänelle lähettäneet mahtipontisia kortteja. Kuinka voi illalla erota näin sydämellisten päivien jälkeen? Elisabet lausui tekosyyksi pienokaisten maatapanon, joiden silmäluomat tuuli vähitellen teki raskaiksi. Mutta yksinolo ei tuottanut hänelle mitään iloa. Sisäinen elämä ei ollut koskaan vetänyt häntä puoleensa, vaan oli hänelle erikoisen vastenmielinen. Häntä miellytti heittäytyä päivien vietäväksi, ja hän lakkasi pian puolustamasta vapauttaan.
Hänen vanhempiensa täytyi vuorostaan kutsua luokseen henkilöt, joiden luona he olivat käyneet. Kun hän ilmestyi vihreänsinisessä puvussaan, jota hän ei ollut käyttänyt muuta kuin kerran herttuatar de Béardin luona, ennen tapausta, joka oli mullistanut hänen elämänsä, hän naivisti luuli huomaavansa naisten katseista, ettei tuo niin liikuttava myötätunto, jota häntä kohtaan kaikissa tilaisuuksissa oli osoitettu, kenties ollutkaan ollut niin ihan vilpitöntä. Heidän uudet miespuoliset tuttavuutensa liehuivat sangen innokkaasti hänen ympärillään, sillä vaivattomuudella, minkä antaa aviomiehen poissaolo. Vaikka hän oli vähemmän avokaulainen kuin muut naiset, tuli hän uudelleen hämilleen — mikä muistutti hänelle aikoja jolloin hän nuorena tyttönä astui seuraelämään — tuntiessaan hartiansa, joiden helmimäistä valkeutta todella ihailtiin, ja kaulansa alun, jossa sinisten suonien viiva juoksi täyteläisen ja sileän ihon alla, olevan katseille alttiina. Hänestä tuntui, ettei hänen paikkansa ollut täällä ja hänen menestyksensä poisti tämän vaikutelman vain puoleksi.
Se palasi häneen, kun hän eräänä päivänä oli lapsiensa kanssa jalkaisin kiivennyt Saint-Martin d'Uriageen. Suljettu päärakennus, jossa hän oli viettänyt niin monta rauhallista kesää, läheinen kirkko, koko tämän metsän helmassa piilevän taloryhmän lempeys liikuttivat hänen mieltään, joka oli paikkojen vaikutuksille yhtä altis kuin henkilöiden. Hän avasi kappelin oven, ja rukouksessaan — joka hänen kärsimättömien seuralaistensa takia oli varsin lyhyt — hän ehti kysyä, oliko tämä alituinen juhlakuume hänen asemassaan luonnollinen olotila, eivätkö nämä levottomat huvittelutavat helposti saattaneet pysyvästi vahingoittaa Marie-Louisen ja Philippen liian aikaisin herännyttä mielikuvitusta, sensijaan kun he kieriskelyssään nurmikolla ja naureskellessaan talonpoikaislasten kanssa saivat terveen mielen ja vankan sydämen yksinkertaisuuden. Hänen suureksi hämmästyksekseen pikkupoika heidän tullessaan plataanikujaan kainostelematta vaati ryhtymään paluumatkaan, mutta Marie-Louise kysyi, painautuen häntä vastoin, kovin punastuneena ja liikutettuna:
— Entä isä?
— Hän on matkalla, vastasi Elisabet välttäen.
Äkkiä löytäessään tärkeän katkelman lyhyttä menneisyyttään tyttöseltä järkkyivät hermot ja hänen rintansa aaltoili:
— Kun olin lapsi, selitti hän jyrkällä äänellä, asuin täällä. Isä vei minut kauas vuoristoon. Hän kantoi minua selässään, kun olin väsynyt.
— Minua myös, väitti umpimähkään Philippe, joka ei tahtonut jäädä takapajulle.
— Hän nauroi kaiken aikaa, muisti vielä Marie-Louise. Heidän äitinsä antoi kaikessa hiljaisuudessa näiden mieleenpalautusten vallata mielensä. Hän kulki pitkin aitausta, joka suojeli hyljättyä kartanoa, hän katseli glysiiniköynnöksen kuihtuneita terttuja, epäjärjestykseen joutunutta puutarhaa ja kaikkia hylkäyksen surullisia merkkejä; sitten hän alakuloisuuden masentamana kuletti lapsensa polulle, joka monia mutkia tehden laskeutuu Uriagen linnaan ja ruohokentille. Illalla hän päänsäryn tekosyyllä viime hetkellä kieltäytyi eräästä kutsusta, johonka hän jo oli suostunut menemään. Mutta seuraavina päivinä tarjoutui uusia tilaisuuksia, ja pian hän lakkasi taistelemasta näin vuolasta virtaa vastaan. Pöytätoveriksi hänelle kernaasti valittiin kaikkein rakastettavimmat vieraat, salaisesti tarjoten hänelle tilaisuutta saada lohdutteluita, mutta hän ei näitä asetteluita huomannut. Elokuun 15:nnen jälkeen Philippe Lagier asettui asumaan ensimäiseen hotelliin, kasinon läheisyyteen. Hänen olonsa täällä ei ollut mitenkään kummeksittava. Hän käytti hyväkseen oikeudenkäynti-lomaa levähtääkseen tässä laaksossa, jossa saattoi hengittää vuori-ilmaa: joka vuosi on Grenoblen oikeus- ynnä muu virkamiehistö siellä runsaasti edustettuna. Hänet saarrettiin heti ja kuormitettiin kutsuilla, sillä hän toi mukanaan vähän lisää mielenkiintoisuutta rva Passerat'n pieneen piiriin. Hänen pureva älynsä, hänen alituinen ivansa, hänen matkansa ja taideharrastuksensa teki hänen puhelunsa vaihtelevaksi, mikä seikka saattoi etupäässä naiset hakemaan hänen seuraansa: näitähän viehättää pikku sota, minkä keskustelussa aiheuttavat älykkäät paradoksit tai oudot ja rohkeasti puolustetut väitteet. Lopuksi tämä seurapiiri yksimielisesti ja kenenkään johtamatta lähestytti toisiinsa Elisabetia ja hänen miehensä asianajajaa, yllyttääkseen tai suosiakseen tällaista niin mieltäkutkuttavaa kuhertelua.