— Se johtuu siitä, että te juuri olette nuorentanut minua kymmenen vuotta, puhuessanne Dauphinésta, jota en ole saanut nähdä. Kiitän teitä.
— Te asutte Lontoossa?
— Kyllä. Ettekö käy katsomassa?
— Huomenna olemme kutsutut Historialliseen seuraan, ja illalla Ranskan lähetystöön.
— Minä olen saanut kutsun lähetystöön. Huomenna siis tavataan. Jätän teidät ihailijattarienne haltuun.
Hän poistui hänelle ominaisella välinpitämättömällä ja veltolla tavalla, niinkuin hän käveli meidän pienillä vuoriretkeilyillämmekin, jolloin en koskaan nähnyt häntä uupuneena. Hänen mustasulkainen hattunsa ei kyennyt peittämään hänen vaaleiden kastanjanväristen hiustensa hehkuvaa väriä.
4 päivänä toukok. — En päässyt hänen seuraansa ennenkuin vasta jokseenkin myöhään illalla. En paljonkaan ole oma herrani. Pöydässä näin kaukaa hänet keimailevan naapurinsa kanssa, jonka puhtaaksi ajellut kasvot minusta näyttivät vähäpätöisiltä, niiden jokseenkin runsaasta verevyydestä huolimatta.
Hänellä oli malvanvärinen puku, tuota sinipunervaa väriä, joka muistuttaa hortensian himmentyneitä sävyjä. Hänen kävellessään kaikki hänen ruumiinsa viivat tuntuivat nauttivan vapaudestaan. Olan yli menevä nauha jätti hänen hartiansa kaarevan viivan paljaaksi. Olisin luullut häntä laihemmaksi. Hänen ihonvärinsä sopeutui hyvin puvun vaaleaan sinipunervaan; sen sävy oli vähän kullankarvainen, kuin olisi aurinko sitä hyväillyt.
Vaikka eilen tunsin hänet epäröimättä — hänhän on niin erikoinen! — niin kuitenkin vain kohteliaisuudesta vähensin hänen ikäänsä kymmenen vuotta. Mutta tänä iltana hän on yhtä nuori kuin käydessäni Saint-Ismièrin linnassa. On totta, että Saint-Ismier'ssä huomioni tuskin kiintyi häneen. Mihin olinkaan niin kiintynyt? Kuinka mielenkiintoista on kymmenen vuoden kuluttua jonkun ihmisen kasvoilta löytää elämän jättämät jäljet, ja kuinka lohdullista on elvyttää niihin nuoruuden voima. Kuitenkin on hän muuttunut. Siellä kotona häntä pidettiin nuorena riippumattomana tyttönä, uskalikkona niinhyvin tunteen kuin ajattelun alalla. Nyt minusta hänessä on enemmän hillintää, naisellista viehkeyttä; hänestä uhoo sellaisten ihmisten määrittelemätön tuntu, joiden elämässä on syvyyksiä ja joiden luottamus tulee vähitellen voittaa. Sillä näillä soikeilla silmillä on pitkät ripset suojellakseen niiden epävarmaa katsetta, näillä silmillä, joissa rakastunut Philippe Lagier uskoi näkevänsä kultakipunoita.
Ympärillämme oli englannittaria, joiden ihonväriä ei voi verrata muuta kuin päivänlaskun kultaamaan lumeen. Hän ei ollut kaunein, puuttuipa siitä paljonkin, ja tuskin saattoi häntä sanoa kauniiksi ollenkaan. Tiedän toisen naisen, joka paremmin sietäisi vertailun vastakohtineen mustain silmäinsä ja lastenhiustensa välillä. Mutta edellisen viehätystä ei huomaakaan muuta kuin vähitellen. Hän on niiden vesien kaltainen, joiden läpikuultavuuden aluksi kieltää, koskei pohjaa näy. Hänen kasvoillaan esim., jotka eivät tee niin nuorta vaikutusta kuin hänen ruumiinsa, on niin vaihteleva ilme! Levätessään hän ilmaisee ne kolmekymmentä ikävuottaan, jotka hän varmaan on täyttänyt. Silloin hänen alaspainuneet suupielensä, sinertävä siimakehä, joka antaa katseelle alakuloisen sävyn, pienet rypyt kulmakarvojen yhtymäkohdassa paljastavat ne taistelun ja huolen vuodet, joita minä en tunne, mutta jotka saatan kuvitella. Hänen innostuessaan — hän puheli minulle kirjastani Beethovenin elämä — nämä murheelliset merkit häipyvät ja unohtuvat. Kullankarvainen iho värittyy hienosti, ja silmissä huomaan minäkin kultakipunoita, valopilkkuja, jotka eivät johdu lamppujen heijastumisesta silmäterään, vaan sisäisestä hehkusta. Hänen vakavansävyinen äänensä vihdoin, jonka nousun ja laskun lievä englantilainen murteellisuus on tehnyt laulavammaksi, ja joka ryhtyy ranskalaisiin sanoihin korostamatta niitä, ikäänkuin se epäröisi ottaa niitä, kun ei ole niitä pitkään aikaan käyttänyt — tämä ääni säestää niitä soitolla, joka muistossa antaa niille lisää merkitystä.