Vain yksi vihko oli enää jälellä. Sen ensimäisellä valkoiseksi jätetyllä sivulla oli tämä lyijykynällä tehty huomautus: Hävitettävä lukematta, kuin varovaisuuskeinona tapaturman varalta.
Omantunnontarkkana Elisabet epäröi kääntää lehteä. Oliko hänellä oikeutta mennä eteenpäin? Mutta Philippe Lagier, joka sanoi olevansa Albertin valtuutettu, ei ollut pannut mitään rajoituksia jättäessään hänen haltuunsa käärön. Valmistauduttiin siis siihen, että hän tutustuisi siihen kokonaisuudessaan. Ja itse asiassa hänen epäröintiinsä liittyi vaistomaista pelkoa. Hän aavisti, että olisi vähemmän kysymystä hänestä ja enemmän eräästä toisesta, ja jo edeltäpäin hän kaipasi syytöksiä, joita häneen oli kohdistettu, ja joita hän kenties ei enää tapaisi. Lopuksi hän tunsi suurta vastenmielisyyttä kuulla puhuttavan tästä naisesta, joka oli astumaisillaan näyttämölle, naisesta jonka hän tahtoi unohtaa ja jota hän halveksi.
Mutta hän oli kadottanut sorean tyyneytensä, sisäisen rauhansa, ja yritettyään turhaan vapautua heränneen uteliaisuutensa vallasta, hän kiihkeästi kävi luettavaansa käsiksi.
Ei ollut enää ristejä. Täyttämättä jäänyt vihko oli kokonaisuudessaan omistettu Albertin sisäisen elämän, hänen uuden elämänsä kuvaukselle.
Lontoossa, 3 päivänä toukok. 1904. — Imperial Instituten saliin, Kensingtonissa, jossa pidin esitelmäni talonpojan tilasta ennen vallankumousta, mahtuu tuhatkunta ihmistä. Hallitus oli lähettänyt sinne edustajansa. Lordimaijori, Cityn sheriffit, Ranskan lähettiläs ja pääkonsuli, Kuninkaallisen Akademian lähetystö oli kuulijain joukossa. Pieni ranskalainen talonpoikaisparka, jota minä näin kuljettelen kautta pääkaupunkien, kuinka kadehdinkaan toisinaan työtäsi, jota saat tehdä vapaan taivaan alla, ja otsasi hedelmällistä hikeä. Asianajaja ja valtiomies saavat puhuessaan kokea taistelun yllykettä, sensijaan kuin minulla esitelmöidessäni usein on joutavan paraadin vaikutelma.
Jälestäpäin minut esitettiin koko tälle viralliselle maailmalle ja suurelle naisjoukolle, luonnollisesti. Minun puutteellinen englanninkielentaitoni mutkisti toimitusta paljon. Tämän ohimarssinnan loppupäässä, joka oli samantapainen kuin meillä Ranskassa toimitetaan sakaristossa, suurissa vihkiäisissä, lähestyi minua nuori nainen ja lausui ranskaksi.
— Ettekö tunne minua?,
— Neiti de Sézery!
— Niin. En siis ole muuttunut.
— Tuskin, neiti.