Olen turhaan koettanut saattaa Elisabetia mustasukkaiseksi. Hän näyttää jakavan ihmiset kahteen ryhmään: kunniallisiin ihmisiin ja muihin, ja me kuulumme edelliseen ryhmään, joka on täysin turvallinen. Hän ei tunnusta mitään sovittelua, mitään vivahdusta, mitään halua, mitään intohimoa. Mutta minun ajatukseni on vapaa.
30 päivänä maalisk. — Kevät on tullut päivälleen tänä vuonna, mikä on harvinaista. Vaalea valo, kevyt auer leijuu katujen ja aukeain yllä. Puut peittyvät silmuihin ja hiirenkorvaan. Kävellessään, mihinkä talven kuluessa on tullut tottumattomaksi, tuntee miellyttävää raukeutta, ikäänkuin olisi riemastus painava.
Katselen ohikäyviä naisia, jotka ovat käyneet solakammiksi ohentuneessa vaatetuksessaan. Joku heistä, se on varma, on astuva elämääni, kuin avonaiseen puutarhaan. Haen silmilläni: kuka, pysähtymättä valitsemaan ketään. Viatonta kuvittelua, joka lepuuttaa ajatuksiani.
Huhtikuu. — Kuka? Olen hetkittäin kuin metsästäjä väijyksissä. Ja sitten taas heitän sikseen tämän hyödyttömän takaa-ajon.
Ensi lempeni kuvaa tunne-elämäni laatua. Olin viidentoista vuotias, ja nuori tyttö, jota rakastin, oli seitsemän- tai kahdeksantoista. Katselin häntä kaukaa, enkä uskaltanut puhutella häntä. Jo hänen pelkkä näkemisensä tuotti minulle iloa, jota vaivoin saatoin kestää. Kuinka olisin halunnut enempää? Tyttö arvasi tunteeni, ja hän tarjosi minulle sydämensä. Mutta minä työnsin hänet luotani, vakuuttaen hänelle että hän petti itseään uskoessaan minua rakastavansa. En voinut sallia, että rakkauteni lakkaisi olemasta kohottavaa kärsimystä.
Kun Elisabet käveli Grenoblen kaduilla, pysähdyin, en siksi, että voisin kauemmin häntä katsella, vaan koska en voinut astua eteenpäin.
Olen taas tässä kaihon ja odotuksen tilassa, eikä tunteellani ole esinettä. Kaikki ajatukseni ojentuvat tulevaisuuteen. Elisabet, Elisabet, kun te tulitte, luulin näkeväni päivännousun takananne. Miksi olette antanut varjojen langeta? Lietemme ääressä henkää kuolema ja yö. En voi enää kauemmin kestää tätä välitilaa, joka ei ole kärsimystä eikä iloa, tätä jähmettyneisyyttä, johon vajoon. Ettekö näe vaaraa? Jospa henkisen toimintakykyni lähteet näin kuihdutettuina menevät tukkoon? Miehen aivot ovat herkkä koneisto. Kömpelö käsi riittää saattamaan sen epäkuntoon. Nytkin jo minä uupumuksesta ryhdyn esitelmiin, sanomalehtikirjoituksiin, pikku tutkielmiin, kaikkiin näihin nopeasti käyviin töihin, jotka antavat meille itsellemme väärän kuvan toimintakyvystämme. Mutta te ette kyennyt antamaan minulle enempää rakkautta, ette minulle ettekä kenellekään …
25 päivänä huhtik. — Ensi viikolla on historioitsijain kokous Lontoossa. Minulta pyydetään esitelmää talonpojan tilasta Ranskassa ennen vallankumousta. Tähän ilmoitukseen päättyi Albert Derizen toinen vihko.