Joulukuussa. — Olin kuulemassa Orfeusta. Gluck yhtaikaa saa minut hehkumaan ja tyynnyttää minut. Mielenliikutus, jonka hän herättää, vahvistaa mieltä sensijaan että se sitä heikontaisi. Tunnen tarvetta kuunnella hänen tai sitten Beethovenin musiikkia. Avioliittoni ensi aikoina pyysin Elisabetia iltaisin soittamaan minulle sonaatteja. Mutta hänellä ei ole muuta kuin sormet. Vähitellen kuin salaisesta sopimuksesta me jätimme sikseen tämän iltapuuhan. Samoin olemme lopettaneet käyntimme museoissa ja matkamme: Elisabetia ne uuvuttivat suuresti ja hänen, valituksensa hermostuttivat minua. Nykyään me kumpikin liikumme omalla suunnallamme. Hän pysyy mieluummin rauhallisissa perheasioissaan kuin ottaa osaa ystävieni rohkeisiin keskusteluihin. Hänen kauneutensa saa ohikulkijat katsomaan taakseen, seuraelämässä kerää hän parven ympärilleen, varsinkin kun hän astuu sisään — sillä kiemailuun ja keskusteluun hän ei viitsi kuluttaa voimiaan, hänelle riittää, kun hän rauhassa saa nauttia valoista, puvuista ja omasta menestyksestään, — mutta minä luotan hänen välinpitämättömyyteensä ja hänen vilpittömyyteensä.
Minulla oli vieressäni parvella vaalea, ei enää nuori, ja vähän kuihtunut nainen. Hänen lempeät ja jokapäiväiset piirteensä eivät levossa ollessaan vetäneet puoleensa katsetta, joka niistä tavoitti vain velton ja ikävystyneen ilmeen. Mutta sattumalta minä erään näytöksen jälkeen käännyin häneen päin. Näin hänet kokonaan muuttuneena. Hänen vilkas ilmeensä, hänen silmäinsä hehku ilmaisi hänen mielenliikutuksensa. Hän särpi nykyhetkeä sieluunsa koko jännittyneellä ruumiillaan, koko terästyneellä hengellään. Minkä muutoksen mielihyvä voi kasvoissa synnyttää, ja miten se paljastaa luonteen! Osoitin häntä Elisabetille.
— Miltä hän teistä näyttää?
— Vanhalta ja vähäpätöiseltä.
Joulukuu. — Pusertaa elämästä kaikki, mitä suurin voimainponnistus voi siitä pusertaa, siinäkin on vielä onnea, ainoa joka kokonaan riippuu meistä itsestämme.
Helmikuu 1904. — Talonpojan historian ensi nidos ja Pascalin elämä ovat ilmestyneet molempien kustantajieni toimesta lyhyen väliajan perästä. Ne ovat jylhiä ja intohimoisia kirjoja, huonosti omansa naisia miellyttämään. Senvuoksi en ymmärräkään miksi saan niin paljon kirjeitä niiden johdosta. Useimmat näistä eivät sisällä mitään mielenkiintoista. Muutamat osoittavat, että kirjoittaja on hämmästyttävästi syventynyt teoksiini. Pariisin melskeessä se on luettava ansioksi.
En luule Elisabetin vielä leikanneen auki omia kappaleitaan. Luettuani hänelle iltaisin Saint-Martinissä muutamia lukuja, joihin olin tyytyväinen, ja hänen nähtyään korjausarkkien luvun, hänellä on kaikki syy välttää tätä päivätyötä. Pohjaltaan hän ei rakasta muuta elämää kuin sitä, minkä sattuma, ei hänen oma halunsa, on hänelle valmistanut. Grenoblessa, harmaassa ja hämärässä ympäristössä, hän oli onnellisempi. Hänen kohtalonsa käy hänelle yli voimain. Pariisi vaatii alituista ponnistusta, ja pariisilaiset ovat niin kestäviä senvuoksi, että tapahtuu alituista nopeaa valintaa, joka pian syrjäyttää tai musertaa heikot.
Kirjat, jotka ehdotan hänelle luettaviksi, hän selailee läpi tai ei lopeta niitä. Näin kerran, miten hän pysähtyi erään italialaisen romaanin viimeistä edelliselle sivulle, joka oli saattanut minut intoihini. Hän ei tuntenut tarvetta päästä selville juonen ratkaisusta. Mutta sensijaan hän palvoo teatteria, josta minä vain vähän nautin: siellähän tarvitsee vain istuutua nojatuoliinsa, niin tuodaan mielenliikutuksenne valmiina tarjottimella.
Helmikuu. — Iltakutsu rva de B:n luona. Miksi he minua oikein tavoittelevat? Siksikö, etten minä lähentele heitä? Maineeni vetää heitä puoleensa. Lapsellista uteliaisuutta: ikäänkuin ei löydettäisi parasta mitä kirjailijassa on, hänen teoksistaan. He aavistavat minun henkisen yksinäisyyteni. Eräs heistä sanoi minulle: »Teidän Pascalissamme on ylistetty yksinäisyyttä. Voisi sanoa, että se saattaa teidät haltioihinne, ja että te halveksitte naisia.» Halu siis pukeutuu ylenkatseen muotoon.
Maaliskuu. — Pieni seikkailun alku rva B:n kanssa. Minua miellyttää hänen mustain hiuksiensa ja hohtavanvalkoisen niskansa vastakohta, ja koko se elämänvoima, joka hänestä säteilee. Mutta hän on jonkunverran jokapäiväinen, kuten usein on näiden kauniiden olentojen laita, jotka elävät iloa varten.