— Milloinka lähdemme Pariisiin?
— Milloin tahdotte, vastasin hänelle.
Tavallisesti koetan pitkittää myöhempään oleskeluamme täällä, sen rauhallisuus kun on niin edullinen työlleni. Mutta Pariisissa, tuossa levottomuudessa, joka näyttää toimeliaisuudelta, tuossa ulkonaisessa liikunnossa, joka kuluttaa aikamme ja kääntää huomiomme pois itsestämme, on piilevä ero meidän molempien välillä tuntuva vähemmän, ja ihminen ei mielellään katsele sitä syksyn saapuessa …
27 päivänä lokak. — Niin, tämä eristys ei voi enää jatkua. Mitään henkistä yhteyttä ei enää välillämme ole. Hellyyteni esti minua sitä itselleni tunnustamasta. Meidän vähäpätöiset keskustelumme tulevat minulle sietämättömiksi. Turhaan koetan häntä kohottaa maan kamaralta. Aina Elisabet antaa itsensä pudota takaisin. Hän kuuntelee minua hajamielisesti, vastaa tuskin, tai ryhtyy toiseen aineeseen, johonkin vaivaa vaatimattomaan itsekohtaiseen aineeseen. Ei edes hänen liian ohut äänensäkään sovellu syvällisen elämän sanoja lausumaan. Yritän lukea hänelle ääneen, ja hän keskeyttää minut turhan tautta. Joku lapsista on kutsunut häntä, jokin ääni kuuluu ulkoa, ja siitä on otettava selko. Ja jos minä loukkaannun, niin hän hämmästyy ja minä saan kaiken syyn.
Kun minä löydän historiasta, taikkapa sanomalehdistä — meidän niin eloisa aikamme ei sellaisia puutu — jonkun sellaisen jalomielisyyden tai rohkeuden ilmauksen, joka saattaa mieleni hehkumaan, palan halusta tulkita hänelle tunnettani. Hän on kuin marmori asioita kohtaan, jotka eivät koske häntä läheltä.
Hän antaa kulua ajan, ikäänkuin saisimme aina elää, nuoruuden, ikäänkuin se olisi vailla arvoa, rakkautemme, ikäänkuin se ei olisi meidän säilytettävämme. Ja hänen ilmeetön kauneutensa ärsyttää minua kuin muistona orjuudestani. Joskus minä sairaloisen hävityshalun yllyttämänä vaanin, kiihotan esiin jonkun tuollaisen typerän mietteen, joissa niin monet naiset paljastavat itsensä ja aiheuttavat meidät halveksimaan heitä. Mutta hän ei edes ole ymmärtämätön, niin että se antaisi minulle vapauteni. Hän on heittänyt mielensä kesannoksi kuin hyljätyn kauniin vainion. Hänen isänsä on liiaksi maailmanmies, hänen äitinsä harrastus kohdistuu liiaksi isään — ja miten turhaan! —, niin etteivät he aikanaan ole harjaannuttaneet häntä käyttämään oikein elämäänsä. Minä olen siihen puuttunut vasta kun se jo oli kiteytynyt kaavaansa. Tämä tunteen ja tahdon tylsyys jäähdyttää hänen sydämensä ja aivonsa kuin pakkanen sulan veden. Ja itse voitettuna en enää tunne itsessäni voimaa murtaakseni tämän jään. Mikä kohtalon isku tarvittaisiinkaan sitä taittamaan? …
28 päivänä lokak. — Huomenna lähdemme. Viimeinen kävely lapsukaisteni kanssa. Elisabet on sanonut syyksi matka-arkkujen pakkauksen päästäkseen mukaan tulemasta. Hänellä on aina jokin tekosyy, jonka nojalla hän voi hyljätä ehdotukseni lähteä ulos kanssani. Ruumiinliikunta ei miellytä häntä. Hän ei välitä saada raitista ilmaa muuta kuin vaunuissa tai automobiilissa taikkapa istuen puutarhassa niinkauan kuin kesää kestää. Rasitus on hänelle tuntematon, kunnon rasitus, joka antaa meille tilaisuuden mitata vastustuskykymme määrää, saada luottamusta itseemme. Hän on suhteestamme hävittänyt sen toveruuden ja sen ruumiillisen iloisuuden, jotka syntyvät juuri yhdessä kestetyistä rasituksista.
Olen pienokaisille kertonut heidän mielikertomuksensa, vanhan skotlantilaisen legendan nimeltä Onnen malja. Meidän maljassamme on halkeama, josta kaikki neste on vuotanut pois, mutta sitä ei ensi silmäyksellä huomaa. Mutta onko tämä hyödytön kysymys muodostunut aivan pakkoajatukseksi minulle? Tämä syksyn murheellinen kauneus, jota tänä iltana olen kukkulalta viimeisen kerran katsellut, ahdistaa sydäntäni. Ellen olekaan onnellinen, en ainakaan ole koskaan niin halunnut sitä olla … Vihko loppui tähän viimeiseen Saint-Martin-d'Uriagessa vietettyyn iltaan. Elisabet tahtoi, ennenkuin hän ryhtyi seuraavaan, hengähtää, viipyä vähän, levähtää. Hän tunsi rintansa kohoavan kiivaasti ja mielensä joutuneen sekasortoon. Näin syytetyksi tultuaan hän tahtoi puhdistautua omissa silmissään, ja etsi erehdystä ja kieroutta tästä uusien ajatusten kaaoksesta. Mutta se oli ikään kuin liian raskas taakka, jota hän ei jaksanut nostaa, ja tällaisesta ponnistuksesta päästäkseen hän mieluummin riensi jatkamaan lukuaan, aikoen myöhemmin kerta kaikkiaan vastata näihin moitteisiin.
Hän kuuli ulko-oven avautuvan ja vanhempiensa hillitysti keskustelevan. Heti hän sammutti valon, jottei hänen äitinsä tulisi kiusaukseen pistäytyä hänen huoneeseensa nähdessään hänen valvovan. Ollessaan tässä kuumeisessa henkisen hämmennyksen tilassa hän ei olisi sietänyt kenenkään läsnäoloa. Ja hämärässä hän kohdisti kaiken kiihoittuneen tarkkaavaisuutensa kuunnellakseen, mitenkä taloon vähitellen tuli hiljaisuus. Silloin hän uudelleen sytytti pienen lamppunsa, jonka lasi melkein oli ehtinyt jäähtyä. Kello oli yksitoista. Vaikka siihen menisi koko yö, tahtoi hän päästä nämä odottamattomat tunnustukset loppuun saakka.
Toisessa vihossa Albert, Pariisiin palanneena, näytti jättäneen maalle alakuloisuutensa. Pienet siniset ristit puuttuivat, eikä alussa ollut nähtävänä muuta kuin historiallisia muistiinpanoja, milloin luonnos jostakin kuulusta miehestä, jostakin eduskunnan istunnosta, jokin lyhyt matkakuvaus, tai sanomalehtikirjoituksen aihe. Vähitellen alkoi merkkejä näkyä uudestaan. Luottaen niiden varmaan opastukseen, Elisabet yhdisti toisiinsa nämä hajanaiset kohdat.