12 p. lokak. — Äitini vuorostaan on tahtonut lähteä, pyynnöstäni huolimatta. Hän on aavistanut, vaikkei koskaan ole siitä puhunut, onneni repeämän. Tämä säännötön lähtö tekee sen minulle selväksi. Iltaisin puhelin mieluummin hänen kuin Elisabetin kanssa. Päivätyön jälkeen keskustelun tarjooma mielen puolilepo tyynnyttää ja virkistää minua. Ikä ei ole vähentänyt äitini intohimoista mielenkiintoa elämän kysymyksiin. Ja kaikkia asioita tarkastelee hän ylevältä näkökulmalta, mikä lyö leimansa keskusteluihin. Toinen pysyi syrjässä, kirjaillen jotain liinaa. Silloin hän ei ole halunnut häiritä kotielämäämme. Äitiparka, hän ei ole ymmärtänyt että hän jättää minut yksinäisyyteeni.
25 p. lokakuuta. — Olen yöhön saakka kävellyt Cham-rauseen sivuharjanteita pitkin. Kulkiessani kastanjametsän läpi, murtui askelteni alle jo paksu kerros kuolleita lehtiä. Rakastan kuulla sitä kipeätä valitusta. Ja ennenkuin menin sisään, annoin vielä laaksosta nousevain varjojen verhota itseni. Tämä hämärän tuoma eristys yhtyi muuhun eristykseeni.
Muutamissa päivissä syksy on muuttanut tämän seudun toiseksi. Molemmilta vastakkaisilta kukkuloilta hohtaa kokonainen väriasteikko, haalistuneesta vihreästä tummaan purppuraan saakka. Suuremmoinen kukkavihko, jossa asuu niiden kukkien alakuloisuus, joita pyhäinmiesten päivänä pannaan haudalle! Olin metsässä auringon laskiessa ja näin kauan vihreän ruskon puunrunkojen välistä. Sillä lehdettömät puut päästävät enemmän taivaanrantaa näkyviin kuten me iän mukana näemme kauemmas.
Tällä samalla paikalla olen ottanut osaa moniin muihin syksyn juhliin, ilman että minua tämä tuomitun kauneuden paljous on liikuttanut. Päinvastoin tunsin julmaa iloa musertaessani lehtikasoja, jotka olivat määrätyt kohta maatumaan. Olin nuorempi, ja nuoruus kätki minulta kuoleman, kenties myös rakkauden.
Olen tuntenut nämä lopun uhkaukset kipeästi kuin haavan. Olin taas tyydyttämätön ja täynnä halua. Minusta tuntui että palatessani saattoi lukea levottomuuteni kasvoiltani. Mutta lähimpämme eivät koskaan huomaa niitä sielunnäytelmiä, joita me läpikäymme. Kuinkapa hän huomaisikaan? Eilen illalla kerroin vanhan kertomuksen Pygmalionista Marie-Louiselle, joka aina tahtoo kuulla kuvauksia ja pakoittaa minut käymään ryöstöretkillä legendain ja jumalaistarujen joukossa; päästessäni kertomuksessani eteenpäin, otin itseni siihen mukaan. Minäkin olen pyytänyt rakkautta elävöittämään Galatean, mutta Galatea on jäänyt tunteettomaksi kuin kivijumalatar. Enkö ole tyytynyt kohtalooni, ja eikö hän ole kotini koristus? Enkö ole päättänyt hakea muualta niitä elämäntuntuja, jotka ovat välttämättömät voimakkaille hengille ja joita meille onneksi tarjoavat luonto, taide, ajattelu ja koko edesmenneen ihmisyys virran kulku. Intohimo on samaa kuin elää rajusti, ja tätä voimaa ei ole muulla kuin rakkaudella.
Mutta rakkaus ei voi tavallisessa elämässä kestää. Taikka täytyisi sitä hoitaa kuin puutarhaa, sensijaan että se jätetään päivien huomaan, joista jokainen vie siitä pirstaleen mukanaan. Huomata sen lasku, sen vähittäinen surkastuminen, sen luonteen muuttuminen on kenties pahempi kuin kadottaa se. Viimeiseksi jää ruumiillinen yhdysside, aiheuttamineen kierouksineen ja nöyryytyksineen. Ymmärryskin pysyy kauan orjuutettuna. Mutta uuvutettuna se ei enää puolustaudu. Kieltäytyisinkö siis myöntämästä itselleni näitä tappioita, näitä kurjuuksia ja näitä heikkouksia, jotka saattavat minut purkamaan mieleni, kaiken työni, suunnitelmieni, kunnianhimoni, ja tämänkin työn jälkeen, kun tiedän, ettei minua tulla seuraamaan eikä ymmärtämään? Irvikuva se on henkisestä läheisyydestä, jota ei ole enää, mutta jonka ulkokuori on ehjä. Eikö minun pitäisi ainakin käyttää tarmoni jäännöstä varjellakseni sieluani? …
Hämmästyneenä tästä myöhäisestä paluusta hän sisään astuessani nauraen kysyi:
— Osaatteko nähdä pimeässä kuin kissa?
Hänen naurunsa oli siro ja raikas, nuoren tytön nauru. Mutta pohjalta hän oli levoton, sen näin hyvin. Ulkonainen turvallisuuteni huolettaa häntä, enemmän kuin on syytä. Miksei hän sen enempää välitä yhteiselämästämme, jonka repeämää hän ei aavastakaan, niin sokea hän on!
Illalla kun keskustelu pysähtyi, mikä tapahtuu usein äitini lähdön jälkeen, hän kysyi minulta: