— Paljon. Useampia kertojako?
— En, yhden vain. Ja muina kertoina vähän.
— Kertokaa.
Mutta hän tuli äkkiä vakavaksi:
— Joka kertoo rakkaudestaan, hävittää siitä osan.
— Yhäkö te rakastatte?
— Elkää kyselkö salaisuuksiani.
Tämä kohtaus tapahtui Luxembourgin puistossa päivän laskiessa. Nuori nainen oli kääntänyt päänsä pois. Häntä vastapäätä, syystuulen raastamien puiden takana oli leimuava taivas. Rummun päryytys ilmoitti meille että oli lähdettävä. Katselin tuota viehkeää ja taipuisaa ruumista, jota jo oli hyväilty. Kuinka olisin voinut sitä epäillä? Hänen naisellinen viehätyksensä on niin ehdoton. Olen aina muistava tämän paikan, jossa olen hirvittävästi kärsinyt mustasukkaisuutta.
23 päivänä lokak. — En voi enää vallita tunne-elämääni. Keskellä töitänikin lähtevät ajatukseni pakosta liitelemään, eivätkä ne palaa takaisin muuta kuin haavoittuneina tai raukeina. Näen, mitenkä ajaudun virran mukana.
En tavoitellut mitään monimutkaista onnea. Mutta hän, jonka elämännäkemystä olen koettanut väljentää, ei koskaan saata tietää, kuinka suuresti olen pettynyt hänen suhteensa. En pyytänyt häneltä mitään mahdottomia. Olisi riittänyt, jos hän olisi mukautunut asemaansa. Mutta usein ei käsitetä mitä merkitsee tämä sana: mukautua.