Onko varma, etten ole hakemassa vääriä puolustelulta intohimolle, joka valtaa minut? Elisabet on pysytellyt syrjässä olennaisesta elämästäni. Ellei hän olisi sitä tehnyt, olisinko silloin varmempi sydämestäni? Sieluumme jää aina joku meille tuntematon ala, jonka olosuhteet paljastavat meille, ja hämmästyksellä me nuoruuden haihtuessa huomaamme, miten täynnä me olemme haluja ja miten tahtomme on heikko.
Voimattomana koen tätä ristiriitaisten tunteitten luodetta ja vuoksea. Eikö kukin niistä ilmaise jotakin minuuteni osaa? Onnelliset ne, jotka kykenevät muovailemaan olentonsa ehjäksi yhteydeksi ja jotka tuntevat rajansa! Olen jättänyt vanhat työni sikseen ryhtyäkseni uuteen. Käyn innolla siihen käsiksi ja äkkiä taas pysähdyn uupuneena. Vuorotellen tunnen itseni voimakkaammaksi, vuorotellen heikommaksi. Intoutuminen ei ole muuta kuin ohimenevä tila, ja sen ulkopuolella en enää ole mitään.
25 päivänä lokak. — Jokainen päivä joka menee, on minulle lähenevän eron ja etääntymisen merkki. Vapautemme rajoitus on minulle oleva tuskallinen. Ja vuodenajan epävakaisuus yhtyy siihen levottomuuteen, joka minussa lisääntyy.
Tänä iltana oli niin kaunista, että me menimme Boulognen metsään avonaisissa vaunuissa. Meidän täytyy kauan valita hevosia, lähtiessämme yhdessä ulos: hän ei siedä ajurin lyövän niitä.
— Miksi ei käytetä englantilaisia valjaita, kysyy hän kaipauksella.
Kävelimme jonkun aikaa vierekkäin Mortemartin lehtokujaa, Auteuilin puolessa. Sitä tietä kuljetaan vähän, ja kellastuneita lehtiä ei oltu poistettu. Niitä oli kasoittain tien syrjässä. Tuulenhenkäys kieritti niitä, ja sitten ne taas laskeutuivat lepoon. Ne jotka vielä riippuivat oksista vapisivat värisevin äänin. Odotimme näkevämme niiden putoovan. Pois lähtiessämme osoitti Anna niitä minulle:
— Minusta tuntuu kuin hylkäisimme turvattomia olentoja.
Ja silloin niistä yksi irtaantui, ikäänkuin epäröi hetkisen ja vaipui sitten polvilleni kuin kuolettavasti haavoitettu perhonen. Se oli aivan kullanhohtava pyökin lehti. Katselin Annaa ja huomasin hänen kalpeutensa.
— Paleleeko teitä?
— Hiukan. Päivä oli laskenut meidän huomaamattamme. Maasta uhosi epämiellyttävä kosteus; aamullinen sade ei ollut ehtinyt haihtua. Puiden alla leijui sumu. Ilman, jota hengitimme, täytyi olla täynnä höyryjä. Paremman puutteessa pyysin ajurilta peitteen ja verhosin sillä ystäväni hartiat. Hän ei estellyt, vaan hymyili minulle kiitokseksi. Tässä oudossa vaatetuksessa vaikutti minuun hänen viehätyksensä herkemmin kuin koskaan. Porte Dauphinén kohdalla löysimme suljetut vaunut.