28 päivänä lokak. — Miksi olenkaan puhunut? Hän oli suostunut viettämään päivän Chantillyssä. Huomenna emme enää voisi sitä tehdä. Söimme aamiaista vartijan luona, Reine Blanche nimisen linnan luona. Päivä oli niin leuto, että saatoimme jäädä taivasalle, mistä meillä oli näköala yli Camellen säännöllisen lammen ja metsänrinteiden epävarmoine ääriviivoineen. Aina metsän sisustaan saakka saatoimme eroittaa puiden mustat rungot, yhä solakampina kuta edempänä ne olivat, samalla kuin tanner oli täynnä niiden vesoja. Niissä oli kuitenkin kylliksi lehtiä, jotta silmäämme loistivat kaukaa kuin kukkavihkona niiden kullan- ja kuparinhohtoiset värisävyt.
Ehdotin, että jalkaisin kävelisimme erästä hiekottamatonta tietä. Hänen hatustaan riippui, niskassa liehuen, noita valkeita huntuja, joita naisilla nykyään on ja jotka tuntuvat saattelevan kasvoja ilmassa kuin lokit laivaa merellä. Silloin tällöin katselin hänen kävelyään. Hän astui niin keveästi yli keltaisten lehtien, että ne tuskin kahisivat. Seurasin hänen liikkeittensä pehmeyttä. Hänen soikeista kullanhohtavista silmistään säihkyi ilo. Aurinko paistoi jo vinottain — päivät ovat tulleet niin lyhyiksi! — metsään, jonka näköpiirin se meille valaisi. Miellyttävä metsä, jonka laajuus ei ole ahdistava kuten saksalaisten metsäin ja jonka säännöllisyys lepuuttaa ja rauhoittaa sensijaan, että se vaikuttaisi painostavasti, ja joka houkuttelee metsästyksiin, juhliin, haaveileviin kävelyihin. Tien poikki kulkeva hirvi katseli meitä pelotta. Tablen tienristeyksessä näimme kaikki siitä lähtevät kaksitoista tietä tyhjinä; lehväholviensa alla ne muistuttivat kahtatoista ohutta sädettä.
Paluumme oli hitaampi. Tunsin hänen olevan hyvin lähellä itseäni. Minun ei olisi tarvinnut muuta kuin kumartua hiukan tavoittaakseni hänet käsivarsiini. Mutta hänen silmäinsä ilme jää usein vähän etäiseksi. Hidastutin vielä askeleita ja sanoin hänelle:
— Miksi tunnemme niin voimakkaasti elämän, kun olemme yhdessä?
— Koska olemme ystäviä.
— Me emme ole ystäviä.
Hän ymmärsi heti mihin minä tahdoin tällä päästä. Hänen kasvonsa ovat liiaksi ilmehikkäät, etten niistä lukisi hänen mielialaansa. Ne olivat sekasortoiset. Hän koetti estää minua sanomasta enempää.
— Elkäämme puhuko enempää, pyyteli hän.
Se oli liian myöhään. Hän sai tietää, mikä paikka hänellä minun sydämessäni oli. Yhteenpuristetuin hampain, kokonaan väristen ja jännitettynä, yllätettynä kuin vesi joka jäätyy, hän kuunteli rakkaudentunnustustani. Olenko siis erehtynyt, nähdessäni miten hän jälkeenpäin laukesi ja keventyi? Hän ei salannut minulta hämmennystään eikä iloaankaan:
— Minun olisi pitänyt keskeyttää teidät, mutta en rohjennut. Antakaa minulle anteeksi. En ole ollut onnellinen, ja on niin mairittelevaa naiselle kuulla miehen sellaisen kuin te sanovan minulle tällaista; se on minulle kuin päivänpaiste joka lankee metsään. En ole osannut vastustaa sitä. Olkaa suopea minulle. Miksi olette tullut niin myöhään elämääni.