— Liian myöhään?
— Niin.
— Olen unohtanut: tehän rakastatte yhä?
Hän karkoitti mielenliikutukseni hymyllä:
— Kyllä, kenties.
— Palatkaamme takaisin, sanoin vähän jyrkästi. Pariisin juna lähtee, kello viisi.
— Menkäämme seuraavalla.
— Ei, Anna, nyt on parempi palata.
Ja minä selitin hänelle rauhallisesti, kuin välttämättömänä järjestelynä, että oli parempi meidän lakata toisiamme näkemästä, ainakin joksikin aikaa. Olin hämmästynyt levollisuutta, joka minussa seurasi haltioitumista. Hän pani vastaan pontevasti, melkein väkivaltaisesti.
— Ei, en tahdo kadottaa teitä. Te olette tullut välttämättömäksi minun henkiselle elämälleni. Sen jälkeen kuin olen teidät kohdannut, ovat synkät päiväni käyneet valoisiksi. En tahdo langeta takaisin entiseen välinpitämättömyyden tilaani. Tämä odottamaton purkaus hämmästytti minua: