— Entä minä?
— Eikö mies voi rakastaa epäitsekkäästä? Olen auttava teitä.
— Unohtamaan teidät?
— Niin. Se ei teille ole vaikeaa. Nähdessänne minut usein, ei teiltä ole jäävä huomaamatta, että minä en enää ole kaunis. Vilpitön ystävyys ei ole mikään mahdottomuus. Ettekö tahdo yrittää? Minä pyydän teitä.
Hänen pyynnössään tuntui outo hellittämättömyys. Minkä kumman käänteen kautta se nyt oli hän, joka rukoili minua. Minä sanoin lopuksi:
— Elkäämme ratkaisko mitään, Anna. Olosuhteet ratkaisevat puolestamme.
— Ei, ei olosuhteet. Me itse. Vakuutan teille, että me sen voimme.
Tämän keskustelun kuluessa hämy lisääntyi. Oksien lomitse siinti punainen rusko. Täytyi kiiruhtaa, kylmyyttä välttääkseen. Vaunuissa me vaan katselimme puhelematta. Vähitellen valo, joka oli puunrunkojen taustaverhona, oheni, ja metsä syleili meitä salaperäisempänä. Pyöristä ei lähtenyt mitään ääntä, ei kuulunut muuta kuin hevosten kavionkapse niiden vaipuessa tien paksuun hiekkaan. Se oli kaiuton, säännöllinen ääni. Mikään ei hajoittanut tunteitamme. Tartuin hänen käteensä, joka oli jäänyt paljaaksi ja vein sen huulilleni. Se oli jääkylmä; kuitenkin sen kosketus oli minulle polttava.
— Olemmehan ystäviä, eikö niin? sanoi hän minulle myöhemmin, erotessaan minusta.
Hän hymyili. Pelkäsin olevani narri enkä luvannut mitään. Luonnon, taiteen antamat vaikutelmat, jotka jo monen pitkän vuoden kuluessa olen saanut yksin kokea, jotka halusin yksin kokea, voidakseni paremmin imeä niistä mehun, ne minä nyt haluan kokea hänen kanssaan. Hän on lisännyt hengityskelpoisen ilman määrää sisäisessä maailmassani.