Marraskuu. — En ole juuri poistunut kotoa viimeisenä viitenätoista päivänä. Koetin vaipua työhöni. Siihen aikaan päivästä, jolloin minulla oli tapana käydä häntä katsomassa, valtasi minut ikäänkuin kuumekohtaus. Voimatta kestää enempää, minä sanoin sen hänelle eilen illalla:
— Miksi ette tule tänne, vastasi hän minulle nauraen. Minä antaisin teille kiniiniä.
Joulukuu. — Joka kerran kuin palaan Cassini-kadulta, kun astun kynnykseni yli, tuntuu minusta, että panen naamion kasvoilleni, että kätken varastettua esinettä. Se on tuskallisen häpeän tunne. Mutta saamani vastaanotto poistaa sen minulta heti. Ei voi verrata toisiinsa sitä älyllistä kiihoitusta, minkä minulle antavat loppumattomat puheluni Annan kanssa, ja sitä latteata lepoa mikä minua kotona odottaa. Minä tarvitsen nykyään tätä levottomuutta, tätä hehkua tunteakseni eläväni. Ja minä totun tähän kaksinaiseen elämään.
Kuinka saattaa nainen tällä tavoin sokeasti alistua pahimpaan eroista, henkiseen eroon. Oltuani seitsemän vuotta naimisissa minä yhä vielä sitä ihmettelen. Hän on vailla uteliaisuutta kuten epäluuloakin. Elämän jokapäiväinen nuotti tyydyttää häntä. Katselin häntä juuri lampun ääressä. Hän näyttää tuskin kahdenkymmenen ikäiseltä, eikä hänen muuttumattomista kasvoistaan heijastu mitään sydämen levottomuutta, mitään persoonallista ajatusta. Hän ei huomaa minun outoa iloani eikä epätoivoani. Hän on minua muinoin katsellut kerran kaikkiaan, enkä nyt ymmärrä, miten olen saattanut häntä miellyttää. En enää usko hänen rakkauteensa. Kuitenkin olen niin heikko ja niin mutkikas, että hänen nuoruutensa yhä liikuttaa minua, ja että minun niin turha haluni koettaa elävöittää häntä ei ole kokonaan hävinnyt. Olen rakastanut häntä liiaksi, jotta hänen onnensa tai vaivansa koskaan voisivat tulla minulle yhdentekeviksi, ja minä heittäydyn nautinnolla vaaraan, joka meitä uhkaa. Kuta nuorempia me olemme, sitä vähemmän me kykenemme näkemään tunteittemme esinettä semmoisena kuin se on. Me muovailemme sen, me luomme sen uudelleen mielemme mukaan, ja kun meille selviää erehdyksemme, niin me syytämme tätä esinettä sensijaan että syyttäisimme omaa harhanäön kykyämme. Mehän voisimme vielä käyttää hyväksemme totuutta, jolla toisenlaisenakin yhä on viehätyksensä. Mutta me emme anna sille anteeksi että se on pettänyt meidät.
Mikä minussa herättää intohimoista harrastusta, ei edes liikuta Elisabetia. Hän ei tiedä mitään elämän rikkaudesta tai hän halveksii sitä. Huolimattomuudesta tai välinpitämättömyydestä hän ei viitsi siitä ammentaa, ja kutistaa sen yhä ahtaammaksi kun minä koen sitä laajentaa. Me elämme vierekkäin, mutta hän ei tiedä minusta mitään eikä tule koskaan tietämään. Välillämme ei ole mitään vaikeuksia eikä mitään tuttavallisuutta. Se on kotinurkan rauhaa, samaa rauhaa kuin niin monissa muissa kodeissa, jotka salaisesti ovat hajaantuneet, useinkaan tietämättä miksi. Lapset ja Pariisin hälinä verhoavat riittävästi näennäisellä sovulla tämän salaisen kuilun.
28 päivänä jouluk. — Marie-Louise ja Philippe ovat kutsutut kahteen lastennäytäntöön samana päivänä. Philippen luonteen mukaista olisi jäädä pois molemmista, mutta hänen sisarensa ei aio luopua kummastakaan. Häntä kehoitetaan valitsemaan; hän siirtyy ajatuksissaan toisesta toiseen, ja kun hänen päätöstään pidetään valmiina, niin hän peruuttaa sen. Hänen ilontarpeena ei mukaudu »paikan yhteyteen».
Kuinka hyvin hänet ymmärrän, ja miten elämä on riittämätön meitä tyydyttämään.
1 päivänä tammik. 1905. — Mitä tarjoo meille tämä uusi vuosi?
Tällaisina perhejuhlain päivinä Anna on niin surullinen, ja tahtoo peittää sen minulta.
— Ei voi olla kaiholla muistelematta englantilaista joulua, sanoi hän minulle hymyllä, jonka hänen suunsa alaspäin kääntyneet suupielet osoittivat pakoitetuksi.