— Ei senvuoksi, sanoi hän minulle.
Sitten hän lisäsi, hetken vaiti oltuaan:
— Ne olivat tässä silloinkin.
Tuosta ymmärsin, että hän oli kerrassaan vaipunut muisteloihinsa, niinkuin meitä ympäröivä maisema vähitellen peittyi yön varjoihin. Olin puuttunut asiaan otollisena hetkenä, uskottua kaivattaessa, ja huomenna saisin kuulla Jamilen koko tarinan. Mutta minä olin tuntenut Khalil Khurin ainoastaan muutamia tunteja. Kuinka voinkaan luottaa kertomukseen, joka ennakolta veti minua puoleensa, tenhoisasti minua houkutteli paikkojen ja olosuhteiden voimalla? Eikö pitänyt varoa itämaista liioittelua ja muistaa, mitä Eugène-Melchior de Vogüé oli kirjoittanut maroniiteista matkakertomuksessaan: »He nimittävät pyssynlaukausta sodaksi ja veitseniskua verilöylyksi»? Tosin olin Libanonin sydämessä, Kadišan laaksossa, joka on säilynyt pyhänä varustuksena; siellä elävä heimo on luotettavampi, vähemmän suurenteluun taipuva. Kaikesta huolimatta päätin pyytää isännältäni omituista vanhusta koskevia selityksiä.
IV
KISAT.
Olin vielä niissä mietteissä, kun saavuimme Bšarreen. Koko kauppala oli meitä vastaanottamassa saatuaan vakoilemaan lähetetyltä poikajoukolta tiedon tulostamme. Me ajoimme sinne, edellämme nuorten kuoro, joka veisasi kunniaksemme jotakin tilaisuutta varten sepitettyä yksitoikkoista virttä, hevostemme puolittain upotessa ihmisvirtaan. Parvekkeilta vuodattivat naiset ylitsemme tuoksuvesiä pitkäkaulaisista pirskotinpulloista. Ahdinko oli niin suuri, että vaivoin pääsimme astumaan satulasta lähteäksemme Nassib-ed-Daherin luo, joka johdatti meidät hoikkain pylväiden kannattamalle parvekkeelle pihan puolelle. Piha oli jo täynnä kansaa, sillä talo, jossa asustaa vieras, kuuluu samalla kaikille, ikäänkuin jokin julkinen rakennus. Itse vieras on erinomaisen uteliaisuuden esineenä, jokaisella on oikeus tulla katselemaan häntä ihan kädestä pitäen, ja yksikään ei luovu siitä erioikeudesta.
Iloa ilmaisevia pyssyn laukauksia kajahteli joka taholta, lapset heiluttelivat ja heittelivät bengalitikkujansa, ja tulisoihdut alkoivat syttyä hämärän vähitellen tihentyessä. Kattojen takaa häämötti epäselvästi pähkinäpuiden vaalea lehvistö ja vuorten lumi, joka sinersi ensimmäisten tähtien syttyessä. Tuohusten valossa näkyivät väkijoukon kirjavat puvut ja kasvot: arvohenkilöitä punaisissa tarhureissaan, fellaheja kirjaelluissa paidoissaan, värillisissä keffijeissään tai kameelinkarvalakeissaan, pappeja pitkissä mustissa viitoissaan ja päässään tabie, eräänlainen poimulakki, jonka ympärille on kierretty mustia nauhoja, naisia liivihameineen ja helakkavärisine huiveineen, ryysyisiä ja rähjäisiä tyttöjä ja poikia. Kaikki kirkuivat tai lauloivat. Sitten sekasorto alkoi selvitä. Pihan keskellä sijaitsevan suihkuakaan ympärille muodostui tyhjä paikka. Katselijat keräytyivät, kasautuivat portaille, komeroihin ja ovien pieliin, ja vapaalla alalla alkoi käydä karkelo suuren rummun, huilun ja oboen muodostaman soittokunnan sävelten tahtiin. Mutta tämä orkesteri ei pysynytkään liikahtamatta paikallaan. Se otti itse osaa tanssiliikkeisiin, varsinkin isonrummun lyöjä, joka keveästi hypähteli soiton tahtiin molempien toisten soittoniekkojen jäljitellessä häntä hillitymmin, posket pullistuneina ja iho tummanpunaisena.
Ensimmäisenä oli liinatanssi. Sen tahtia säänteli kookas nuorukainen, paidanrinta avoinna, jaloissa väljät roimahousut, jotka pohkeissa puristuivat puolisaappaitten varsiin. Oikealla kädellään hän kohotti päänsä yläpuolelle, heilutti ja pyöritti nopeasti ilmassa helakanpunaista kierteelle käännettyä silkkiliinaa. Pää ylpeästi pystyssä, iloiten siitä, että sai olla käskijänä, rinta koholla ja koko ruumis kopeana ja voittoisana, hän polki norjalla ja jäntevällä jalallaan kivettyä pihamaata, oikaisi jalkansa taaksepäin syöksyäkseen sitä terhakammin eteenpäin, hillitsi kulkuansa ja aloitti sen uudestaan. Sillä tavoin hän sai sopusointuisesti liikahtelemaan kokonaisen rivin nuorukaisia, jotka olivat järjestyneet puoliympyrään altaan luo, toinen käsi vierustoverin vyötäisillä, toinen hänen olallaan. Esitanssijan arvovallan alaisina he noudattivat tarkoin hänen määräämäänsä poljentoa.
— Se on kansallistanssimme, selitti minulle Nassib-ed-Daher. Sen nimi on dabke. Sitä tanssitaan koko Libanonissa, muhamettilaistenkin keskuudessa.