— Se on totta. Olette nähnyt minut onnettomuudessani; on oikeus ja kohtuus, että saatte siihen tutustua.
Sitten hän kertasi itsekseen, muisteloonsa vaipuneena:
— Mutta muuria ei silloin ollut.
Me tiedustelimme asiaa eräältä saattueeseen kuuluvalta mieheltä. Hän ei tietänyt. Mutta seetristön vartija, joka keitti meille kahvia, antoi meille tiedon. Suojamuuri oli tosiaankin vain neljänkymmenen vuoden ikäinen. Sen oli rakennuttanut Rustun Pašša, joka oli ollut pitkät ajat Libanonin kuvernöörinä ja oli Konstantinopoliin takaisin kutsuttuna pyhästi luvannut rakennuttaa tämän muurin pyhien puiden suojaksi, jos vielä palaisi rakastamaansa Libanoniin. Tuo selitys todisti omituisella tavalla oikeaksi Khalil Khurin tarkan muistelon.
Paluu oli hiljainen ja suurenmoinen. Me laskeuduimme korkeudesta auringon painuessa. Saavuttuamme Kadišan lähteiden yli kohoavalle vuorenjyrkänteelle jyrkkä rinne pakotti meidät taivuttamaan ruumiimme taaksepäin varautuen leveihin arabialaisiin jalustimiin, jottemme olisi luisuneet hevostemme kaulalle niiden kumartuessa vainuamaan tietään ja etsimään kivipohjalta varmaa kavionsijaa. Sellaiselta hieman pyörryttävältä alustalta me katselimme kukkuloiden välitse, kuinka aurinko painui aaltoihin. Sen koskettaessa meren pintaa olimme melkein ihmeissämme, kun emme kuulleet kosketuksen synnyttävän mitään raikuvaa ääntä. Sitten tulinen kehrä upposi kokonaan aaltoihin ja me näimme selvästi viheriät säteet.
Muutamia silmänräpäyksiä myöhemmin, kun katselin allani virtaavaa jokea, hieman levottomana vaikean kulkutiemme vuoksi, edelläni ajava Khalil Khuri kääntyi ja viittasi kohti päivänlaskua lausuen nämä arvoituksenomaiset sanat:
— Päivänkoitto oli erinomaisen verinen sinä kuoleman päivänä, jona nousin seetristöön.
Tummansinisen meren palteena väikkyi pitkin näköpiirin rajaa pitkä punainen vyöhyt. Oliko se onnettomuuden enne?
Vihdoin, vuorenseinämän juurelle ehdittyämme, pääsimme kunnollisemmalle tielle, pähkinäpuukujalle, joka osoittaa, etteivät viljellyt seudut ja Bšarren asumukset enää ole aivan kaukana. Tien vieressä pystytti pieni beduiiniheimo yöksi mustia telttojansa. Se oli varmaan menossa Baalbekiin, Libanonin harjanteen toiselle puolelle, Bekkan tasangolle, seetrisolan tietä. Tripolista on matka paljoa lyhyempi, koska siten välttyy Beirutin mutka ja Damaskuksen tie, mutta se on paljoa hankalampi. Riisutut kameelit kävivät vapaasti laitumella aasien ja pienten pitkäkorvaisten vuohten keralla. Elukkain sekava lauma loi haaveellisia varjoja tulen valossa, jonka naiset olivat sytyttäneet keittääkseen ruokaa. Näiden paimentolaisten naiset eivät käytä huntua, mutta rumentavat kasvonsa mitä inhoittavimmin vaaleansinisin ihopiirroksin. Ainoastaan heidän astuntansa on kaunis: tottuneina kävelemään paljain jaloin ja kantamaan taakkoja päälaellaan he etenevät sorean suorina, povi korkeana ja lanteet liikkuen, ja katselija etsii heidän päänsä päältä ruukkua, joka heidät täydentäisi ja suurentaisi. Ruskeapintaiset miehet, joilla oli suippoparta ja säkenöivät silmät, puolittain päähineeseen piiloutuvat, iskivät maahan telttapaaluja huudellen kurkkuäänin ja näyttäen hohtelevia hampaitaan.
Minä katselin heitä uteliaana, mutta Khalil Khuri, joka ratsasti vierelläni, ilmaisi kärsimättömyyttä, jopa kiukkuakin. Minä huomautin, että kyläkuntien asujaimet katselivat karsaasti noita ohikulkevia näpistelijöitä.