— Ei, muuria ei ollut, ja Jamile makasi tuossa, pitkänään.
Yhä tuo salaperäinen Jamile!
— Onko siitä pitkä aika? uskalsin tiedustella.
— Viisikymmentä vuotta. Minä olen seitsemänkymmenen vuoden ikäinen. En ole täällä sittemmin käynyt. Luulin voivani huoletta tänne tulla niin monien vuosien kuluttua. Suokaa anteeksi.
Hän pyysi minulta anteeksi maailmanmiehenä, jonka tulee osata hillitä tunteensa, mutta samalla hän oli siinä heikkouden ja hämmennyksen tilassa, jossa ihmisen on mahdoton pitää enää omanansa jo liian kauan ja liian luulevaisesti säilytettyä salaisuutta. Otin tuon huomioon ja tarjouduin hänen uskotukseen. Eikö muukalainen olekin tervetulleempi sellaisessa tapauksessa, henkilö, joka tulee ja menee?
— Kuulkaahan, sanoin, minä aion nousta huomenna Kornet-es-Saudaan.
Lähdettekö kerallani?
— Vuori on korkea, ja minä en ole enää nuori.
— Minulle on sanottu, että hevosemme kuljettavat meidät lähelle huippua. Siellä olemme yksinäisyydessä, asuttujen tienoiden yläpuolella. Siellä voitte minulle kertoa Jamilen tarinan.
— Mitä hyvää olisikaan menneisyyteen palaamisesta?
— Te ette voi enää elää, ellette saa niin tehdä.