III
SEETRIEN ALLA.
Notkelmassa edessäni olivat Libanonin metsäisen maineen viimeiset elossaolevat edustajat, maailman tapahtumien vanhimmat todistajat, puut, joita Lamartine on nimittänyt kaikkeuden ylevimmiksi luonnollisiksi muistomerkeiksi. Salomo piti vain niitä kelvollisina ainoalle Jumalalle pystytettävän temppelin rakennusaineeksi, ja profeetat viittasivat niiden suurenmoisuuteen innoittuneissa vertauksissaan. Etäältä näytti kuin niiden oma varjokin olisi niitä tummentanut; ne olivat kuin suuria lintuja, jotka liihottelevat aution maiseman yläpuolella, siivet levällään.
Aivan pian saavutin ensimmäiset, eräänlaisen etuvartion. Sen muodostivat eräät yksityiset puut, joiden ylenemistä ja laajenemista ei ollut mikään estänyt ja jotka niinmuodoin olivat voineet vapaasti kehitellä suoria runkojansa ja ojentaa joka suuntaan pitkiä vaakasuoria oksiansa. Khalil Khuri ei ollut minua odottanut. Minä jatkoin matkaani yksin, onnellisena nauttien yksinäisyydestä, joka salli minun painua syviin mietteisiin. Saattue seurasi muutaman sadan askelen päässä. Niin saavuin muurien ympäröimän alueen luo, jossa kolme- tai neljäsataa majesteettista vankia on suojassa paimenten ja heidän laumojensa aiheuttamalta tuholta ja pyhiinvaeltajien ahnaalta innolta. Vartija oli ennakolta saanut tiedon tulostamme ja oli avannut ristikkoportin. Minä astuin hartain mielin, niinkuin astutaan kirkkoon, näiden puiden alle, jotka muistuttivat rukoilevaa munkkijoukkoa, käsivarret ojennettuina siunaamaan. Paljastin vaistomaisesti pääni ja tervehdin niitä.. Kukaan ei ollut näkemässä tätä kunnioituksenosoitusta, mutta eivätkö nämä ylpeinä ylenevät tai tuuheiksi turvonneet puut, toiset pelottavan ja tuskaisen näköiset maasta kohonneine ja vääntyneine juurineen, jotka muistuttavat Laokoonin ja hänen lastensa ympärille kietoutunutta käärmettä, useiden puiden, yhdynnästä syntyneine suunnattomine runkoineen, salamansilpomine latvoineen, toiset selvin ja puhtain ääriviivoin solakammin kohoavat, eivätkö ne olleet ihmeellisiä olentoja, jotka olivat kuluneiden vuosisatojen aikana saaneet oikeuden suhtautua ylenkatseellisesti niihin tungettelijoihin, jotka tulivat niitä näkemään vailla hehkuvaa hartautta ja vailla loihtuisia muisteloita? Minä puolestani yritin suostutella heitä itselleni suopeiksi ja houkutella heidän muistinsa kätköistä tuhatvuotisen menneisyyden näkyjä. Kuinka monia kansojen liikkeitä, kuinka monia uskonnollisia salamenoja, kuinka monia verisiä kapinoita he olivatkaan olleet näkemässä vanhoina ja vaiteliaina todistajina tällä vuorella; joka vallitsee Tripolin sinistä ulappaa!
Saattue saavutti minut. Me sidoimme ratsumme ja minä lähdin kiertelemään aitauksessa, pysähdellen vanhimpien ja kunnianarvoisimpien luona. Eräässä niistä on merkintö »Julia de Lamartine». Sitä ei kumminkaan ole piirtänyt puun kupeeseen runoilija itse. Hän oli kadottanut lapsensa Beirutissa joulukuussa 1832, muutamia päiviä Pyhästä maasta palaamisensa jälkeen. Lapsi ehti vain yhdentoista vuoden ikään. Tauti tempasi hänet pois kahden päivän kuluessa, vanhempien jo iloitessa hänen toipumisestaan. Lamartine oli siinä määrin epätoivoissaan, ettei voinut neljään kuukauteen poistua siitä Beirutin talosta, jossa oli seurannut Julian kehkeytymistä, nähnyt hänen avautuvan tajuamaan luontoa ja elämää niinkuin kukka avautuu kauniina keväisenä päivänä. Siellä Lamartine sepitti sen kuolemattoman elegian, jossa soimaa itseään siitä, että oli lähtenyt Palestinaan, koska oli siten poissaollen menettänyt muutamia lapsensa viimeisiä päiviä, ja siellä hän kirjoitti ne Itämaa-matkan sivut, joissa palautti mieleensä viimeistä kävelyretkeään hänen kanssaan meren korkealla rannalla. Hänen aikomuksensa oli ennen Syyriasta lähtöä suorittaa pyhiinvaellusretki Salomonin seetrien luo. Eikö hänen ollut pitänyt viedä sinne Julia? Oli huhtikuun alku. Edenissä tiet olivat lumen tukkimat. Siitä huolimatta hän antoi satuloida parhaan ratsunsa, jonka nimi oli »Libanon», otti oppaikseen pari kolme edeniläistä ja eteni kohti sitä piiriä, missä seetripuut pitävät iäistä pyhää kokoustansa. Hevoset vaipuivat vatsaa myöten lumeen, joten hän ei voinut päästä viittä-kuuttasataa metriä lähemmäksi, vaan täytyi tyytyä katselemaan niitä loitolta kuin Luvattua maata. Hän ei niinmuodoin ole kirjoittanut erään vanhimpien joukkoon kuuluvan seetripuun tyveen rakkaan tyttärensä nimeä. Sen on varmaan tehnyt joku hänen libanonilainen ystävänsä, joka runoilijan aikeen tuntien on noussut sinne hänen jo maasta poistuttuaan. Eikö tuo kirjoitus siis olekin tämän itäisen maan harras kunnianosoitus Lamartinen muistolle ja hänen murheellensa?
Minä viivyin kauan aikaa tuon puun luona. Linnut visersivät oksilla. Saattue oli hajaantunut metsikköön. Näin vain tammani, joka kuopi kaviollaan auringonsäteiltä piillyttä tummunutta lumipälveä. Lähdin takaisin samaa tietä, jota olin tullut, ja etsin Khalil Khuria, jota en ollut vielä nähnyt. Astuin pieneen puolittain kätkössä olevaan kappeliin otaksuen hänet sieltä löytäväni. Kuljettuani vihdoin koko aitauksen halki päästäkseni vuoren puolelta näkemään, kuinka vaikea oli mahdollinen Kornet-es-Saudaan nousu, näin hänet muurin vieressä ja kykenin tuskin pidättämään hämmästyksen huudahdusta. Polvistuneena, kuuristuneena, kiertyneenä kokoon kuin nukkuva koira, tuo kookas mies näytti siinä maassa maatessaan aivan pieneltä kääröltä. Minä tunsin hänet vain raudikosta, jonka hän oli jättänyt valtoimeksi, mutta joka oli jäänyt hänen luokseen kuin toveri kumartuen myötätuntoisena hänen puoleensa. Hän ei kuullut tuloani, vaan jäi siihen makaamaan, ja minä kosketin hänen olkapäätänsä. Säpsähdys värähdytti hänen koko ruumistansa, ja hänen kasvonsa olivat siinä määrin tuskan runtelemat, että arvelematta lausuin osaaottavasti:
— Ystäväni, mikä teitä vaivaa?
Hän nousi, jottei ilmaisisi tuskaansa, mutta ei voinut olla puhumatta.
Ja kuinka omituiset olivatkaan hänen sanansa!
— Tässä se tapahtui. Mutta muuria ei ollut.
— Mutta onhan muuri ikivanha, huomautin minä.