Oli miten oli, missään tapauksessa sen arvo ei ollut puoltakaan Khalil Khurin ratsun arvosta. Viimeksimainittu, jonka rautias pinta kiilteli päivänpaisteessa ikäänkuin jokainen karva olisi ollut valoahehkuva, oli kuin ilmiliekissä, siinä määrin se oli kuuman kiihkon vallassa. Sen katse oli intohimoista iloa tulvillaan, ja sen ruumiissa näkyivät pitkät onnen väreet. Minä onnittelin vanhaa šeikkiä, joka näytti ratsunsa selässä kerrassaan nuorelta.
— Niin, vastasi hän, se on Selman sukua. Mutta te ette ole Selmaa tuntenut.
Hän mainitsi minulle tuon Selman niinkuin punnitusaituuksessa mainitaan jokin kuuluisa Suuren palkinnon voittaja. Sitten hän sääli minua, joka en Selmasta mitään tietänyt, ja suvaitsi mainita lisäksi tämän salaperäisen selityksen:
— Se oli Butros Hamen, minun ystäväni ja veljeni tamma. Sen selässä hän on palannut Tripolista lyhyenä kesäisenä yönä kantaen Jamileä käsivarrellaan.
Suoritus oli tosiaankin ollut merkittävä: tarvittiin mainio ratsu voidakseen saavuttaa muutamassa tunnissa niin etäisen päämäärän kaksinkertaisin taakoin. Minä en kumminkaan kiinnittänyt asiaan minkäänlaista huomiota. Ja ensi kerran kuulemani Jamile-nimen kolme tavua eivät nekään olisi minuun vaikuttaneet, ellen olisi samassa nähnyt vanhuksen kasvojen kirkastuvan. Hänen katseensa oli syttynyt hehkuun niinkuin Libanonin huiput auringon laskiessa, ja minä näin niissä väikähtävän erään niistä naiskuvista, jotka jäävät lähtemättömiksi leimoiksi ihmisen elämään.
— Jamile? toistin minä. Kuka oli tuo Jamile?
Kysymykseni näytti häntä hämmästyttävän ikäänkuin se olisi ollut tungetteleva tai ikäänkuin hän olisi pahoitellut tunnustusta, jonka oli tullut tahtomattaan lausuneeksi. Hän painoi kantapäänsä ratsunsa kupeeseen, ja herkkä ratsu hypähti eteenpäin ohjaksen äkkinäisen nykäisyn sitä hillitessä. Tuo äkillinen eteneminen vapautti hänet minulle vastaamasta.
Me asetuimme johtamaan karavaania, jonka huomattavimmat henkilöt olimme minä, muukalainen, ja hän, aaveen tavoin palannut ihmeellinen vanhus, jonka perintöä koko Bšarre jo ennakolta nautti. Pian kauppalasta lähdettyä, pähkinäpuiden muodostaman holvin alla, polku lähtee ylenemään pitkin kallioseinämää, joka kohoo Kadišan lähteiden yli. Hevosemme lähtivät nousemaan niinkuin sotilasjoukko jonona kiipee hyökkäykseen, ja niiden kaviot kapsahtelivat kivisellä tiellä. Raudikollaan ratsastava Khalil Khuri kuljetti minua nopeasti mukanaan, ja me saavuimme pian kallion laelle, josta avautuu näköala joen lähteille. Vanhus tuntui tahtovan välttämättä päästä kokemaan hurjaa pyörrytystä, sillä hän kiiti mielin määrin äkkijyrkänteen reunaa, ikäänkuin vaaraa uhitellen, ja minun oli vaikea pidättää ratsuani, joka tarkoin seurasi hänen hevostaan saattaen minut alttiiksi samoille vaaroille. Kohta havaitsimme joukon suuria puita autioitten vuorten kehässä, joiden rinteet näyttivät sinipunervilta ja joiden varjopaikoissa ja huipuilla vielä hohtelivat hanget. Khalil Khuri osoitti niitä juhlallisin elein:
— Seetrit!
Hän kiihdytti ratsunsa laukkaan ehtiäkseen pikemmin perille. Minä sitävastoin hillitsin hevostani voidakseni keräytyä ja katsella ympärilleni.