KHALIL KHURI.
Minut otti vastaan erään kuuluisan heimon, Daherien, jälkeläinen. Feodaalinen järjestys on vielä voimassa Libanonin mailla: läänitysherrat ovat kyläkuntien valtiaina, ja talonpojat työskentelevät heidän laskuunsa; mutta nämä herrat ovat yleensä hyvänsuopia ja jalomielisiä. Isäntäni talo, toisin kuin ne Damaskuksen tai Haman palatsit, joiden ulkopuoli on rappeutunut ja joiden sisäpuolella kohtaa odottamatonta loisteliaisuutta ja suloa, oli rakennettu lujaan eurooppalaiseen tapaan. Sen muodosti kaksi tiilikattoista siipirakennusta, jotka suorassa kulmassa puolittain rajoittivat avaraa pihamaata, missä solisi suihkulähde suuressa marmorialtaassaan. Mutta sisustuksessa ilmeni merkillistä sekasortoisuutta: upeita itämaisia mattoja ja kehnoja, pronssista valettuja pöytäkelloja ja riippulamppuja. Suurimman suojan seinällä riippui Napoleonia esittävä piirros kenraali Gouraud’n valokuvaa vastapäätä.
Minun täytyi maan tavan mukaan nauttia sitruunajuomaa ja kahvia saattueen sillävälin satuloidessa ratsujamme, joiden kavioiden kopina ja hirnunta kuului ulkoa. Sitten Nassib-ed-Daher esitteli minulle sen henkilön, jolta sain kuulla Omarin ja Jamilen tarinan.
— Khalil Khuri tulee teitä saattamaan, sanoi hän minulle. Hän ei ole käynyt seetristössä viiteenkymmeneen vuoteen.
Minä silmäilin ihmetellen vanhusta, joka oli elänyt viisikymmentä vuotta seetrien läheisyydessä ja oli pitänyt turhana käydä niitä toiste katsomassa. Toiset seurassaolijat erosivat vaatetuksessaan meistä vain sikäli, että heillä oli yllään tarbuš, mutta Khalil Khuri oli puettu arabialaiseen pukuun, vieläpä tavallaan upeilevastikin: hänellä oli yllään tummanpunainen, kultareunusteinen abaje, hartioilla silkkiburnus ja päässä keffije, eräänlainen huntu, joka liehuen suojelee niskaa ja kasvoja auringon paahteelta, ja jonka kiinnittää otsaan musta aghal. Tämä puku, jota kokonaisuudessaan harvoin käyttelevät maroniitit luovuttaen sen beduiineille, sopi hänelle erinomaisesti; hän näet oli pitkä ja iästään huolimatta suoravartinen, kasvojenpiirteet olivat hienot ja valkea parta oli leikattu suipoksi. Hänen ihonsa ei kumminkaan ollut varsin ahavoitunut, ja hänen katseestaan puuttui se loiste, joka on tavallinen kauas tähystelevien metsästäjien ja nomaadien silmissä, ja niinmuodoin jouduin sittenkin ajattelemaan jotakin naamiaishuveja varten pukeutunutta rannikon kauppiasta. Isäntäni lienee ohimennen huomannut hämmästyneen ilmeeni, sillä hän selitti minulle:
— Khalil Khuri lähti maasta minun syntymäni aikoina, viisikymmentä vuotta sitten. Libanonin köyhä maaperä näet pakottaa meitä muuttamaan maasta, lähinnä Egyptiin, Amerikkaan ja Australiaan. Khalil Khuri lähti Transvaaliin Hame-veljesten keralla. Hän hankki siellä itselleen omaisuuden ja on palannut takaisin kotimaahan. Kukaan meikäläinen ei ole odottanut niin kauan, ennenkuin on lähtenyt takaisin. Hän rakennuttaa palatsia yksin itseänsä varten, hänellä ei ole enää vaimoa, lasta eikä nuorisoa vaiheellaan, ja hän asuu luonani, kunnes rakennus on valmis. Me olemme sukulaisia.
Tuo puolen vuosisadan takainen aave, joka oli puettu menneiden aikojen upeaan asuun, oli huomannut keskustelumme ja kävi kohteliaasti ottamaan siihen osaa, kun samassa ilmoitettiin, että ratsut olivat meitä odottamassa.
Bšarren kapealla kylätiellä vilisi eläimiä ja ihmisiä. Kyläkunta kerääntyi katselemaan lähtöämme, ja kärsimättömät ratsut olivat niin levottomat, että meidän oli hieman vaikea nousta satulaan. Vilkkaat ja levottomat syyrialaiset ratsut tepastelevat ja hypähtelevät, ennenkuin lähtevät kulkemaan tavanomaista kulkuansa, mutta niiden liikkeet ovat niin peittelemättömät ja sulavat, että keskinkertainenkin ratsastaja helposti sopeutuu niiden tahdikkaaseen rytmiin, kunhan ei yritä niitä vastustella. Ne ovat maailman kauneimpia hevosia, en ole nähnyt sellaisia missään muualla. Niissä on itsensä elämän liikkuvaisuus, huimuus ja värähtely: silmät säihkyvät, sieraimet laajenevat, kupeet, joita alinomaa hyväilee pitkä häntä, nousevat ja laskevat lakkaamatta. Ne kantavat päätään korkealla, ja heittävät sen usein taaksepäinkin. Otsa on pitkä, säkä korkea, ruumis hintelä, jalat hoikat, varsinkin polvitaipeesta ja vuohisesta. Niiden isännät niitä mairittelevat, pukevat niitä monenkirjavin, taitehikkaasti kirjaelluin satulaloimin, hohtelevin päitsin, monivärisin tupsuin ja punaisin tai sinisin kaulavöin. Siinä asussaan ne upeilevat kuin naiset tanssiaispuvussaan ja suorittavat tuhansia keimailevia liikkeitä. Ja nämä samat hevoset kulkevat uskomattoman pitkiä matkoja ilmaisematta vähintäkään väsymystä, kiipeävät huimaaviin korkeuksiin milloinkaan kompastumatta tai astumatta harhaan, jos ratsastaja suostuu luottamaan niihin ja heittämään valtoimeksi ainoan ohjaksen, jotta ne voivat ojentaa kaulaa ja arvioida esteen laajuutta. Alppien vuorikauriit ja niiden huimat retket kallioilla tai jääkentillä eivät herätä minussa entistä ihastusta nyt, kun olen noussut Libanonissa näiden syyrialaisten hevosten selkään. Köyhimmänkin talonpojan hevonen, huonosti hoidettu ja huonosti ruokittu, ilmaisee yhä jalouttaan ja rotuaan niinkuin vallasta syöksynyt ja kerjäläiseksi puettu ruhtinas. Mutta šeikin tai emiirin hevoset ovat verrattoman kauniita.
Isäntäni oli jättänyt käytettäväkseni kimon, josta minun epäilemättä sopi ylpeillä. Kun olin päässyt jotenkuten tasapainoon, se alkoi tanssia, heristellä korviaan ja terhennellä aivan vimmatusti.
— Se on sadan kultanaulan veroinen, kertoi minulle palvelija, joka sitä piteli minun sovittaessani jalkaani jalustimeen.