Luulenpa tuon olleen ensimmäisenä kysymyksenäni, kun astuin maihin Beirutissa, vieläpä jo Lotuksen kannella, ennen laivaveneeseen astumista. Ihminen kuljettaa mukanansa kaikkialle, kuin aina avautumaan valmista kuvakudelmaa, lapsuusikänsä maisemia ja levittää ne elämän tarjoamien uusien ihanuuksien ylle. Kasvaneena sellaisen järven rannalla, jota syksyiset sumut näyttävät avartavan äärettömiin, tottuneena etsimään näköpiiristäni vuoria, en olisi tuntenut itseäni vieraaksi itämailla, ellei valon runsaus olisi hämmästyttänyt. Beirut, jonka edustalla leviää rusottava hiekkaranta, kohoo meren yläpuolelle punaisine, pengermittäin ylenevine kattoineen sinne tänne siroteltujen viheriöiden läikkien ympäröimänä, kukkuloihin nojautuen ja suojelevan majesteettisen Libanonin vallitsemana. Enkö ollut Savoijassa, synnyinseudullani, nähnyt Lausannen siten kohoavan vedenneitona sinisen Genèvejärven helmasta? Mutta Lausanne näyttää kalpealta ja jäiseltä, muistelossakin, tämän kaupungin rinnalla, jota iltarusko hehkuttaa. Kaikki lännen maiden näyt kalpenevat ja käyvät jääkylmiksi, kun saavumme näiden uusien maiden rantaan. Tuntuu siltä kuin silmiemme ja esineiden väliin työntyisi värillinen lasi. Kultainen tomu väikkyy ilmoilla kaiken päivää, ja yön aikana näyttävät kiertotähden liikkuvat lamput lähenevän toisiansa taivaankumon ylen sinisestä, pehmeästä ja raskaasta sametista irroittuen.
— Se on Sannin, vastattiin minulle. Se on yhdeksän tuhannen jalan korkuinen. Sen valkoinen verho häipyy pois ainoastaan elokuun lopussa ja vain vähäksi aikaa. Sannin ei kuitenkaan ole vuorijonon korkein huippu. Libanonin kuningas on Kornetes-Sauda. Sinne kuljetaan Tripolista seetrien keskitse.
»Sinne kuljetaan Tripolista seetrien keskitse.» Eräät lausumat nostattavat näkyviimme kokonaisia kuvasarjoja. Tripoli: Kaukainen prinsessa tähystelee parvekkeeltaan Geoffroy Rudelin aluksen saapumista. Seetripuut: eikö Dorén kuvittama Raamattu, joka tutustutti minut jo lapsena itämaihin, eikö se — olen asiasta varma, vaikka en ole sitä todentanut — näytä noita jättiläisiä kumoon raastettuina ja voitettujen kuninkaitten tavoin riemusaatossa Jerusalemin temppelin rakennuspuiksi kuljetettuina? Minä lähden varmaan Tripolin ja seetrien tietä Kornetes-Saudaan, uskollisena alppienkävijänä, joka ei mielellään hylkää tarjoutuvia huippuja. Mutta toiset matkat olivat kauan aikaa tuon retken esteenä: Damaskus, joka raikkaan kertaansa lippaassa muistuttaa viheriä- ja punervavivahteista opaalia; erämaassa sijaitseva tuhottu Palmyra pylväs- ja kaarikäytävineen, joihin aurinko luo kultaisen patinan; Aleppo, sormuksen rikkaan kehysteen tavoin siselöity linnakkeensa ympärille, jonka rauniot hohtelevat keltamullan ja tulen karvaisina; Deir-ez-Zor, jonka vieritse virtaa Eufrat, leveänä kuin Niili, laulavine lehtoineen, satakielten tyyssijoineen; Hama, jonka noriat, vettä johtoihin vivutessaan, soivat kuin kaukaiset urut tai mehiläisten hymisevät parvet; Antiokia vilkkaan Orontes-virran rannalla, karun, varustusten täyttämän Habib-en-Neddjârin varjossa, ja merenrannan kaupungit, Saint-Jean-d’Acre punaisine muurivöineen, jotka uhmasivat Leijonamieltä ja Bonapartea; Saida, muinainen Sidon, jonka varusti Ludvig pyhä ja jota ei ollenkaan halveksinut kelpo Joinville uteliaasti ja kepein elein kohottaessaan arabialaisten tapojen verhoa, Saida, johon sen ylen lukuisat oranssilehdot tuovat kevätaikana sellaisen tuoksurunsauden, että pää siitä huumaantuu; ristiretkeilijäin linnat, jotka ovat rakentamisvoimamme ja säilymistahtomme ylväitä todistajia ja sijaitsevat vuoren kupeessa koskemattomina, niin ihmeen koskemattomina, että kun ratsun askelet kajahtelevat porttiholvissa, johtuu itseltään kysymään, eikö ole joutunut aistiharhan valtoihin ja eikö kohta ilmaannu johanniittien ritarikunnan suurmestari koko komeudessaan, munkkisotilaittensa etunenässä; Tortosen varustus ja uhkaavana merta vartioiva Markab ja vuorenhuipulla sijaitseva Kal'at-eš-Šekif laakeriruusujen reunustaman kapean Litanyn sinivihreiden vetten yläpuolella…
Vihdoin, eräänä toukokuun päivänä, saavuin Tripoliin. Siihen kuuluvia kolmea eri kaupunkia ei tarkoin erota, ellei seiso Toulousen Raymondin rakennuttaman linnoituksen pengermällä. Sieltä näkyy El Mina, jota huuhtelee satamansuun aluksia keinutteleva aalto ja joka maan puolella häipyy melkein näkymättömiin sitruuna- ja oranssilehtojensa varjoon, näkyy varustuksen juurella sijaitseva keskimmäinen kaupunki, iältään vanhin ja kuvanomaisine toreineen, kapeine kujineen ja sokkeloineen, ja näkyy vihdoin Kubbe, ylinnä sijaitseva melkein uusi kaupunki, joka seppelen tavoin kaartaa kukkulaa. Melissinden muinainen palatsi on nyt vain ruskea muurirykelmä, jonka alkuperäistä hahmoa on vaikea mieleensä kuvata. Mutta se tarjoaa niin kauniin näyn, ettei tee mieli lähteä pois. Vuorten huiput syttyvät täällä, samoinkuin Beirutissa, illan tullen valohehkuun. Kadiša-joki kiiruhtaa uurtamaan ahdistavan solan sulkua ja kiertää puolittain oranssilehtoon peittyvää viehättävää dervišien tyyssijaa. Aurinko painuu harkiten hitaasti mereen, joka sen kahdentaa. Onpa vielä prinsessakin olemassa: niin ainakin huhuillaan.
Pieni kalmisto, jossa ei ole aitaa eikä mitään määrättyjä rajoja, johtaa Mekkaa kohti suuntautuvat hautakivensä, kuin valkoisen lammaskatraan, aina linnan portille saakka. Se on rauhallinen paikka, jossa käy ihanasti uneksiminen elämän tyhjyydestä ja turhuudesta. Minulle on kerrottu, että Jamile, muhamettilaisten naisten tavoin hunnutettuna, tapasi tulla sinne istumaan haaremikumppaniensa keralla. Arabialaiset naiset viipyvät siinä mielellään tuntikausia jutellen kaikenlaisista naapuristossa sattuneista vähäpätöisistä tapauksista ja kuoleman rauhasta. Yksinäisyyden herättäessä heissä turvallisuuden tuntoa he paljastavat kasvonsa voidakseen paremmin hengitellä, ja, jos ovat kauniita, tunteakseen poskillaan vapaan ilman tuulahdukset. Hypähtelevä Kadiša-joki tuskin häiritsee vettensä hyminällä näiden aikoinaan kukoistavien, mutta nyt laiminlyötyjen tienoiden hiljaisuutta. Lieneekö Jamile sitä kuunnellessaan muistanut Bšarren, kotikylänsä, jota joen alkujuoksu huuhtelee, ja ne ihmiset, joiden luota hän oli hulluudessaan karannut? Tämä kalmisto sopi tosiaankin mainiosti olosijaksi, kun kuusitoistavuotias siinä mietiskeli nuoruuden lyhytaikaisuutta…
* * * * *
Seuraavana päivänä lähdin seetrien luo. Voimavaunujeni oli määrä kuljettaa minut Bšarreen, missä minua oli odottamassa hevossaattue. Tie kohoaa erittäin nopeasti merentason yläpuolelle saavuttaen ensimmäisen, oliivipuita kasvavan tasanteen. Se on parveke, josta sopii kumartua katselemaan puutarhojensa peitossa kellehtivää hempeätä Tripolia. Sitten sivuutetaan Zghorta, hyvinrakennettu aimo kauppala, johon Edenin arvohenkilöt laskeutuvat talvea viettämään; aljetaan nousta paljasta vuoren rinnettä ja saavutaan Kadišan laaksoon. Joki virtaa syvällä, äkkijyrkkien äyräittensä välissä, ja värikkäät kylät sen kummallakin puolen riippuvat kalliorinteillä kuin köynnöksen rypäletertut. Kalliorinteisiin on toisinaan uurrettu luolia luostariasunnoiksi. Eden, paratiisin nimeä kantava paikkakunta, on mittasuhteiltaan kaupungin veroinen. Eden vaatielee itselleen pääkaupungin arvoa, Edenillä on oma sankarinsa ja pyhimyksensä, Josef Karam, joka johti — ylen onnettomasti — maroniitteja druusien kapinan aikana vuonna 1860 ja nostatti kapinaan — yhtä kovaonnisesti — Kesruanin vuonna 1866. Maanpaossa kuolleen muumio on tuotu takaisin suurin touhuin, ja sitä säilytellään jossakin sakaristossa, kunnes hautakammio ehtii valmiiksi.
Edenin korkeudella, mutta vastakkaisella rantatörmällä, Dimanissa, jota nimitetään myös Uudeksi Kannobiniksi rotkon pohjalla olevan vanhan asuinpaikan vastakohtana, tienoossa, jonka nimi on Kannobin (nimi säilyttää niiden ’kenobiittien’ eli luostarimunkkien muistoa, jotka elelivät pitkät ajat laakson luolissa), sijaitsee maroniittien patriarkan kesäpalatsi. Patriarkka on sekä papiston että koko kansakunnan päämies. Piispojen kokous nimittää hänet, ja Rooma vahvistaa vaalin lähettämällä patriarkanviitan, hänen arvonsa symbolin, hänen sitä ennen vannottuaan uskollisuutta katoliselle uskonnolle. Hän on riippuvainen ainoastaan kirkon ylipaimenesta, ja hänen kirkossaan noudatetaan yhä erikoista liturgiaa ja käytetään syyrialaista kieltä, samaa, jota Kristus puhui; vain evankeliumitekstit luetaan aina arabiankielellä, jotta sanankuulijat ne ymmärtäisivät.
Vihdoin saavutetaan Bšarre, Edenin kanssa kilpaileva kauppala. Minulle tuo kilpailu selvisi heti, kun tulin lausuneeksi Josef Karamin nimen; libanonilainen patriootti joutui kohta arvostelun esineeksi ja häntä syytettiin petturiksi. Bšarre, jossa on kolme tai neljä tuhatta asukasta, on lähinnä seetrejä sijaitseva kylä, korkein asuttu paikka Kadišan laaksossa. Siellä sataa lunta kuukauden tai kahden kuluessa talvella, ja läheisillä huipuilla melkein koko kesän säilyvä lumi pitää ilman raikkaana. Asumusten punaiset katot ja rinteen pengermät kohoavat somasti toinen toistaan korkeammalle yli virran. Kaikkialta kumpuilevat vedet kehittävät runsasta kasvullisuutta. Minä näin siellä meikäläisiä puita, hopeapoppeleita ja uljaina kohoavia pähkinäpuita. Siellä kasvavat maissi, peruna, ohra, silkkiäispuu, vieläpä viiniköynnöskin. Se on viimeinen keidas erämaisen vuoriston kynnyksellä.