Saint-Jean-d’Acren menetyksen jälkeen maroniitit, joiden tyyssijoja uhkasivat kauheat bibarit, joutuivat kiusaukseen liittyä viimeisiin ristiretkeläisiin, jotka lähtivät Kypros-saarelle. Muutamat heistä tosiaankin poistuivat siten Levantista. Mutta useimmat jäivät paikoilleen suostuen mieluummin uhkaavaan vaaraan kuin maanpakoon. Ja niistä ajoista asti on meren äärellä sijaitseva Libanon ollut kuin saarelma, jota ovat piesseet kaikki muhamettilaiset hyökylaineet. Sen valloittaminen ja kukistaminen ei ole johtanut mihinkään tulokseen: sen luoliin ja sydämiin ei väkivalta ole ulottunut. Se on vastustanut ottomaaneja samoinkuin mamelukkeja ja metualeja ja on suoriutunut niistä usein kamalista sisäisistä ristiriidoista, joita on ilmennyt eri kyläkuntien, Edenin ja Bšarren, Edšbehin ja Baslukitin välillä.
Ne suuret heimot, jotka ovat johtaneet Libanonin kohtaloita, maanit, joista polveutui Fahred-Din, šehabit, joiden viimeisiä oli yhdeksännellätoista vuosisadalla elänyt emiiri Bešir, jonka Tuhannen ja yhden yön palatseja muistuttavassa vuorilinnassa Lamartine kävi, ovat haltioittaneet Libanonia siinä määrin, ettei se ole milloinkaan lakannut pyrkimästä vapauteen ja silmäilemästä rantavuoriltaan ulos merelle, eikö näkyisi tulevan Ranskan laivastoa. Sen avuksi näet ovat tulleet toinen toisensa jälkeen Frans I, Ludvig XIV, Bonaparte, Napoleon III ja vihdoin suuri toiskätinen Champagnelainen. Olen nähnyt omin silmin kazenien luona Kesruanissa lähettiläämme hra de Nointelin allekirjoittamia asiakirjoja, joissa oli kuninkaittemme vaakunat.
Siihen aikaan, kun Omar ja Jamile toisensa näkivät ja toisiaan rakastivat, maroniittien maa oli vielä kuuma Deir-el-Kamarin ja Zahlen verilöylyjen jäljeltä. Nämä verilöylyt olivat epäilemättä druusien työtä, mutta turkkilainen varusväki oli tehnyt itsensä syypääksi kaikkein suurimpaan konnamaisuuteen jättämällä kiihkoilijain valtaan maan asukkaat, sitä ennen riistettyään heiltä aseet. Kun Deir-el-Kamarissa, Libanonin sydämessä, ei ollut enää elossa ainoatakaan miespuolista kristittyä — naisten hengen ja kunniankin druusit säästävät — antoi Khursid Pašša, Beirutin kuvernööri, julkisen kuuluttajan ilmoittaa, että maroniitit voivat elää siellä rauhassa, koska vihollisuudet olivat päättyneet. Ja kun sitten ilmaantuivat kenraali markiisi de Beaufort d’Hautpoulin sotilaat, kiiruhtivat hävitetyn kaupungin naiset heitä vastaan, käsissään isien, puolisoiden ja poikien pääkalloja ja luita, joita toisiaan vastaan takoen he saivat aikaan kaameata kostomusiikkia.
Tämä tapahtui vuonna 1860. Jamilen tarinan tapahtuma-aika on sijoitettava hieman myöhemmäksi, kenties kymmenen tai kaksitoista vuotta sen jälkeen. Se asian todistaja tai pikemmin näytelmän esittäjä, joka tarinan minulle kertoi, oli pitänyt sen omana tietonaan puolen vuosisadan ajan. Hän ilmaisi salaisuutensa yhtäkkiä, seetripuiden alla, muukalaiselle kuuntelijalle, sen auttamattoman vietin voimasta, joka pakottaa rakastavaisen samoinkuin rikoksentekijänkin vihdoin vapautumaan mieltärasittavasta salaisuudesta…
ENSIMMÄINEN OSA.
LIBANONIN SEETRIT.
I.
BŠARRESSA.
Syyriaan saapumista, pilvettömänä iltahetkenä, sopii verrata ainoastaan siihen lemmenkohtauksen tuokioon, jona tien käänteestä vilkahtaa näkyviin kärsimättömästi odotettu valkea hamonen. Ja eikö meillä olekin sellaisia lemmenkohtauksia eräiden erikoisesti ikävöityjen tienoiden kanssa?
— Kuinka nimitätte tuota lumikupolia, joka hohtelee auringon laskiessa mantelikukan värisenä? Ah, sehän vaihtaa värivivahdustaan, muuttuu malvanvärisestä purppuraiseksi, ikäänkuin sen lumihanget vuotaisivat verta. Kuinka sitä nimitätte? Minä tahdon sinne nousta.