LIBANONIN SEETRIT.
I. Bšarressa.
II. Khalil Khuri.
III. Seetrien alla.
IV. Kisat.
V. Vuorella.
TOINEN OSA.
JAMILEN TARINA.
Khalil Khurin kertomus.
I. Kihlajaiset.
II. Karkelot seetrien alla.
III. Morsiamen-ryöstö.
IV. Akkarin mailla.
V. Hunnutettu Jamile.
VI. Haukkajahti.
VII. Omarin yrttitarhoissa.
VIII. Tripolissa.
IX. Haukat ja viiriäinen.
X. Suvun tuomio.
XI. Jamilen sydän.
XII. Viimeinen kohtaus.
KOLMAS OSA.
PALUU VUORELTA.
I. Muntaha.
11. Jamilen hauta.
JAMILE SEETRIEN ALLA.
Heidän nimensä olivat Omar ja Jamile. Arabialainen nimi Jamile — tai oikeammin Zamile, mutta Jamile sointuu korvaan kauniimmalta — merkitsee kauneutta. Hän, josta tässä kerrotaan, ansaitsi nimensä; minulla on sitä todistavia seikkoja tiedossani. Sen vanhuksen silmissä, joka kertoi hänestä minulle viidenkymmenen vuoden kuluttua, näin liekkinä leimahtavan hänen tuntemattoman kuvansa heijasteen. Auringon laskettua nähdään vuoristossa huippujen lunten syttyvän uuteen hehkuun, päivänsäteitä kevyemmän salaperäisen kajasteen hyväileminä: se on valon palautumista. Vanhuksen väsähtäneeseen, melkein värittömään ja hämyiseen katseeseen lankesi haudan takaa varhaisen aamuhetken valohohde, kun hän muisteli nuorta tyttöä ja hänen kiellettyä ja traagillista rakkauttansa.
Minä en lähtenyt itämaille etsimään romaaniaiheita, joita meillä kirpoaa irti elämästä joka askelella niinkuin viiriäisiä pyrähtelee ilmoille viljavainiosta elonkorjuun aikana. »En kerrokaan tässä mitään romaania, vaan samoinkuin Kuolleessa talossa ja Michelangelonkadun haamussa todellisen tapahtuman, jonka yksikään yksityiskohta ei ole keksitty. Minun teki mieleni käydä katsomassa Libanonia ja Syyriaa, jotka nälän ja sodan jälkeen syntyivät uudestaan Ranskan suojeluksen ja kenraali Gouraud’n valppaan valvonnan alaisina, ja julkaista monien kuuluisain matkustajain esimerkkiä noudattaen vaatimattomat muistiinpanoni. Ja kuinka olikaan, minä sain mitä odottamattomimmalla tavalla kuulla kertomuksen tästä häikäisevästä intohimosta Libanonin seetrimetsän rajalla.
Jos niistä korkeuksista kumartuu katsomaan alas, näkee kallioiden juurella Kadisan, pyhän joen, joka hypähdellen virtaa uomassaan kiihkeästi pyrkien kohti hautaansa, Tripolin merta. Kahden rakkauteen uponneen sydämen kuilu on paljon syvempi. Tätä Akkarin Romeota ja tätä Bšarren Juliaa erotti toisistaan heidän uskontojansa ja heimojansa välillä vallitseva tuhatvuotinen viha aivan toisin kuin Veronan rakastavaisia Capuletin ja Montaguen sukujen välinen vihamielisyys, joka oli vallinnut tuskin parin kolmen sukupolven ajan. Muhamettilaisten ja maroniittien kesken on verta vuodatettu kolmentoista vuosisadan aikana.
Libanon on nykyjään enimmältä osalta maroniittien asuttama lukuunottamatta rannikon kyliä, druusilaisia kyläkuntia, jotka sijaitsevat Bekkan tasangolla, ja Akkarin seudun muhamettilaisia kyliä. Niinä aikoina, jolloin kristinuskon julistajat käännyttivät Syyrian, asustivat maroniitit, jotka ovat aramealaista sukujuurta, Orontes-virran varrella sijaitsevissa Antiokian ja Haman seuduissa. Nämä ensimmäisiin kristinuskoon käännytettyihin kuuluvat ihmiset työnsi sitten arabialainen valloittaja kohti vuoristoa, Nahr Ibrahimin pohjoispuolelle. Heitä johti heidän päällikkönsä Johannes Maron. Käyttäen suojanaan kallioiden muodostamia luonnonvarustuksia, rotkoja ja metsiä, he loivat Libanonista linnoituksen, joka kykeni vastustamaan hyökkäyksiä. Heidän pappinsa ja šeikkinsä järjestivät heidän elämäänsä, joka kului mietiskelyssä, työssä ja sodassa: eristetty asema ja uhattu tila tekivät heistä erakkoja ja sotilaita. He olivat luonnollisia liittolaisia ristiretkeläisille, jotka näyttivät heistä ihmeellisiltä pelastajilta ja rakensivat heidän jylhien tyyssijojensa ympärille kehän linnoituksia: Tortosen, Markabin, Safitan eli Valkoisen linnan, Jammurin eli Punaisen linnan sekä sen kuuluisan kotkanpesän, joka vallitsee Homsin ja Aleppon tietä. Ranskan ja Flanderin kelpo talonpojat, jotka siirtyivät herrojensa keralla itämaille vapauttamaan Pyhää hautaa, opettivat heitä käyttelemään muurauslastaa, viljelemään viiniköynnöstä ja mulperipuuta, kutomaan silkkiä ja korvaamaan ne kalistimet, joilla he kutsuivat uskovaisia jumalanpalvelukseen, iloisesti soivilla pronssikelloilla. Vielä nytkin, kun jossakin korkealla sijaitsevien laaksojen kylässä, Zghortassa, Edenissä tai Bšarressa pysähtyy hämmästyneenä jonkun vaaleatukkaisen ja sinisilmäisen pojan tai tytön eteen, joutuu muistelemaan sitä seikkaa, että ristiretkeläiset valtauksensa aikana ja myöhemminkin, Jerusalemin kuningaskunnan jo kukistuttua, elivät täällä vuoristossa maan naisten keralla. Näistä seka-avioista syntyneitä lapsia nimitettiin varsoiksi. Joku vaalean Jamilen esi-isä oli varmaan saapunut Loiren tai Oisen rannoilta.