— Linnan edustalla olevaan pieneen kalmistoon.
— Entä miten kävi hänen itsensä? pyysin minä tulkkia toistamaan.
— Malttakaahan. Hän tahtoi nostattaa Akkarin maan kostamaan tuota surmaa kristityille. Mutta viisaat vastustivat aietta. Sotaa ei julisteta henkilökohtaisen loukkauksen vuoksi. Hän lävisti sydämensä tuon naisen haudalla pyydettyään minua hautaamaan itsensä samaan hautaan. Niin tapahtuikin. Siinä kaikki.
— Voimmeko löytää haudan?
— Jos haluatte, vien teidät sinne ja etsin.
Me hyväksyimme ehdotuksen ja menimme jo samana päivänä auringon laskiessa hautausmaalle, joka sijaitsee Melissinden linnan hallavien muurien juurella. Näen nytkin sinisen meren, jonka pintaa päivän kehrä oli koskettamassa, sitruunapuumetsän El Minan edustalla ja toisella puolen pelättävän, raunioituneen linnoituksen, joka on aikoinaan kestänyt monet piiritykset, näen Kadišan rannalla sijaitsevan pienen dervisiluostarin, oliivipuiden peittämät kukkulat ja takana Libanonin, jonka huiput alkoivat punertaa illan hohteessa. Minä silmäilin liikahtamatta tuota kauneutta viedäkseni sen kerallani. Tänne oli Jamile tullut istumaan ja sulamaan rakkauteensa niinkuin kastehelmet, jotka antautuvat valon suudeltaviksi. Täällä hän oli paennut ahdistavaa Butrosia ja oli sitten yhtäkkiä suostunut kohtaloonsa. Edessämme kohosi valkoisia hautapatsaita, kaikki samaan suuntaan osoittavia. Hieman hapuiltuaan Abdulrašak pysähtyi erään eteen, jota puolittain varjosti vanha viikunapuu ja puolittain peitti keväinen nurmi. Hän siirsi kevyesti syrjään nuo uskaliaat ruohot ja näytti meille melkein olemattomiin kulunutta kirjoitusta. Arabialaiset kirjaimet muodostivat kiemuroita, jotka miellyttivät silmää niinkuin taidokkaat pitsikuviot. Tulkki selitti ne minulle. Siinä oli vain kaksi nimeä: