— Epäilemättä. Minä lähden teitä saattamaan.
Sotalaiva sai odottaa minua päivän, ja me kävimme punaisen muukalaisen luona. Hänen pienen kadun varrella sijaitseva asumuksensa, johon päästiin holviportista, muistutti tarkoin Khalil Khurin kuvailemaa Omarin asumusta. Minä jouduin jälleen kokemaan Levantissa varsin tavallista yllätystä löytäessäni likaisen sisäänkäytävän takaa Tuhannen ja yhden yön palatsin, jonka kaikista mosaiikkikoristeisista huoneista avautui näköala pihamaalle, missä solisi suihkulähde kukkalavojen keskellä. Ennenkuin pääsimme tuolle pihalle, meidän täytyi odottaa, kunnes naiset ehtivät vetäytyä omiin suojiinsa.
Abdulražak, jonka ruumista ja sielua ikä oli turhaan yrittänyt taivuttaa, tarjosi meille eräänlaisin ylhäisin tunnoin koko Aasian ylellisyyttä. Puolittain maaten persialaisilla matoilla ja Damaskuksen silkistä valmistetuilla patjoilla me nautimme kehoitusta totellen lukemattomia erilaisia makeisia ja maustettuja juomia, ja sitten toi uuttera palvelija narghile-piiput. Me noudatimme keskustelussamme itämaista diplomatiaa ja hitautta. Hitaus oli sitäkin suurempi, kun isäntämme puhui ainoastaan arabiankieltä. Tulkki selitti meille lauseen toisensa jälkeen.
— Hän sanoo, aloitti tulkki, osanneensa ranskaa, mutta unohtaneensa sen.
Lausuttuamme lukuisia kohteliaisuuksia, jotka koskivat hänen asuntonsa loisteliaisuutta ja hedelmällistä Akkaria, missä hän omisti useita kyliä, me kävimme teeskennellyn välinpitämättömästi koskettelemaan varsinaista asiaamme. Eikö hän ollut tuntenut aikoja sitten erästä Omar-bei-el-Husseinia, joka oli ollut kyllin heikko mennäkseen naimisiin kristityn kanssa? Tuota kysymystä seurannut vaitiolo tuntui meistä osoittavan, että hän tahtoi päästä vastaamasta. Me selitimme, ettei ollut kysymyksessä mikään yksityisluontoinen tutkimus ja että nämä ylen vanhat asiat eivät voineet enää vedota yleiseen mielenkiintoon. Hän rauhoittui ja painui muistoihinsa kuin unohdettuun kaivoon.
— Minä tunsin hänet viisikymmentä vuotta sitten, vastasi hän vihdoin. Hän oli ottanut sen naisen Libanonista. Me olimme nuoret. Muukalaisia ei pidä etsiä.
Me kysyimme, mitä hän tiesi heidän avioliitostaan.
— Naisen nimi oli Jamile. Hän siirtyi toiseen uskoon voidakseen mennä naimisiin. Häät vietettiin Šrarissa. Vähän myöhemmin tytön sukulaiset ryöstivät hänet takaisin ja surmasivat.
— Entä hän?
— Hän haki ruumiin ja hautasi sen omin käsin. Me tiedustelimme, mihin hautausmaahan.