Seuraavana päivänä lähdin Bšarresta palatakseni Tripoliin, missä minua odotti satamansuulla avisolaiva, jonka oli määrä kuljettaa minut Beirutiin. Khalil Khuri tuli minua ystävällisesti tervehtimään ennen lähtöäni.
— Minä olen teille kiitollisuudenvelassa kokonaisesta onnellisesta päiväkaudesta, virkkoi hän ylenmäärin minua kiitellen. Se vietettiin Jamilen muistoa mieleen palautellen. Mutta eilinen eukko oli hirmuinen.
Muntaha oli muuttunut vanhaksi eukoksi, mutta Jamilen nuoruus pysyi kuolemattomana tuon miehen nojalla, joka oli rakastanut häntä puoli vuosisataa, elävänä ja kuolleena, rakkauden onnea ja tuskaa kokeakseen.
Mutta minä sain tietää vielä enemmän kuin hän Omarin rakastetusta.
Tripolissa minut otti vastaan, ilmaisten sitä suurenmoista kohteliaisuutta, jota päällikkönsä kenraali Gouraud’n esimerkkiä noudattaen osoittavat viranomaisemme Syyrian luoksepääsemättömimmissäkin paikoissa aina Palmyran tai Deir-ez-Zorin erämaahan saakka, komendantti Vignon, siirtomaajalkaväen upseeri, Pohjois-Libanonin Sandiakin hallintoneuvos. En olisi voinut tavata ketään, joka olisi paremmin perehtynyt Libanonin historiaan. Hän tunsi sen suvun-tuomion, jonka nojalla oli julistettu kuoleman ansainneeksi eräs nuori Bšarren tyttö, joka oli mennyt naimisiin uskottoman kanssa.
— Tuo umpimähkään langetettu tuomio on kantanut hedelmää, lisäsi hän. Siitä pitäen ei yksikään maroniittinainen ole suostunut menemään muhamettilaiselle. Sodan aikana, nälän pakottamina — tiedättehän, kuinka nälänhätä raivosi Libanonissa — muutamat lähtivät palvelijoiksi muhamettilaisiin taloihin, joissa heitä muuten kohdeltiin hyvin. Mutta nyt ei heitä enää ole palvelijoinakaan.
Siten hän vahvisti Muntaha Zaherin päätelmät. Kertomus, joka oli minulle uskottu, sai siten uuden vahvistuksen. Mutta minä halusin vieläkin arvokkaampaa.
Tuo Khalil Khuri, sanoin minä isännälleni, on seitsemänkymmenen vuoden ikäinen. Ei ole mahdotonta, että Omar on hänkin vielä elossa. Jospa lähtisimme etsimään häntä?
Hän pyysi minua toistamaan nimen: Omar-bei-el-Hussein, Akkarin maasta. Tuo nimi oli häntä oudostuttanut, sillä hän oli kaikkien hallintopiirissä asuvien huomattavien henkilöiden tuttava. Hän tiedusteli asiaa viipymättä. Jamilen rakastajaa ei kukaan muistanut, joten täytyi otaksua hänen kuolleen aikoja sitten. Mutta Abdulražak-bei-el-Osman, joka oli yhä elossa, vietti talven ja kevään Tripolissa eikä ollut vielä ehtinyt lähteä vuoristoonsa, minne mielellään kutsui valikoituja vieraita haukkajahtiin.
— Enkö voisi käydä hänen luonansa?