— Niin, mutta et ole kyennyt herättämään eloon sataaviittäkymmentätuhatta vainajaamme. Kokonaisen kansakunnan surma on aivan toista kuin jonkun yksityisen mestaaminen. Heikkous sitä valmistelee. Jamilen heikkous on saanut valtoihinsa sinun aivosi, Khalil. Jos meidän täytyykin osoittaa hänelle sääliä, kuinka voisimmekaan hyväksyä, että sinunlaisesi mies, joka on oppineisuutensa, kokemuksensa ja varallisuutensa nojalla kutsuttu toisia opastamaan ja johtamaan, menettää ymmärryksen ja luonteen lujuuden?
— Sinä, Muntaha, olet perinyt sen isältäsi Rašidilta.
— Niin, sinä vihaat isääni. Minä puolestani ihailen häntä. Hän on raadellut oman sydämensä, mutta on pelastanut heimomme.
— Julmuudellaan?
— Oikeamielisyydellään. Meidän perheemme oli Bšarren ensimmäinen, arvossapidetyin, huomatuin. Esi-isämme olivat uurtaneet sen uran, jota pitkin myöhemmin kaikki kulkivat. Jos Jamile olisi vapautettu, olisi annettu samalla esimerkki kaikille nuorille tytöille. Kuollessaan Jamile sitävastoin on lunastanut heidät kaikki. Hänen kauhean surmansa jälkeen ei yksikään maroniitti ole lähtenyt muhamettilaisen asuntoon, ei palvelijaksikaan. Sillä tavalla pidetään yllä perintätapaa.
— Sinä olet ankara, Muntaha. Et ole milloinkaan rakastanut.
— Mitä tiedät siitä asiasta sinä? Niin, mitä tiedät siitä sinä, Khalil, ja mitä tiedetään kunniallisista sydämistä? Ja onko Jamile esittänyt tuomioonsa kohdistuvan vastalauseen?
Heidän olemuksensa iskivät jälleen vastakkain, ja minä olin kuulevinani säiläin kalahdukset kilpiä vasten, kuten Bšarren miekkatansissa. Kun hetki oli jo myöhäinen ja keskustelunaihe oli loppuun käsitelty, sanoimme jäähyväiset emännällemme. Minä näen hänet muistissani luostarin vastaanottohuonetta muistuttavan salinsa kynnyksellä, missä hän seisoi ankaran ja käskevän näköisenä, tulisoihtujen luodessa valokehää hänen päänsä ympärille ja meidän painuessamme pihalle yön pimeyteen…