— Se on väärässä, koska on itsekin lakien alainen. Meillä ei ole oikeutta rakastaa niitä, joita omaisemme vihaavat.
— Rakkaus ei siedä komentamista.
— Kenties ei, mutta on varuillaan. Jos se kaataa kunniamme, emme sitä tunnusta. Elämme siitä tai kuolemme siihen, vähät väliä, ja se asia ei koske kehenkään. Ja sinä itse olet todistuksena, että ihminen voi täyttää elämänsä mitä suurimmalla hylätyllä rakkaudella. Mutta ulkonaisesti ilmetessään se velvoittaa meitä ja meidän kerallamme koko tulevaisuutta, koska se silloin on luovaa työtä.
— Minä olen uhrien enkä murhaajien puolella.
— Missä ovat uhrit? Missä ovat murhaajat, Khalil?
— Ah, sinähän joudut ihan suunniltasi, Muntaha!
— Äitini kuoli suruun ja häpeään. Isäni ei voinut elää sen tuomion jälkeen, jonka oli uskaltanut julistaa. Niin jäin vaille heidän suomaansa tukea. Veljeni ja sinä lähditte maanpakoon. Butrosin menettäessään Libanon menetti johtajan. Niin, minä kysyn, missä ovat uhrit!
— Omarin ja Jamilen avioliitto oli hyväksyttävä.
— Heidän avioliittonsa hyväksyttävä? Jos olisi niin menetelty, niin vuoristomme nuoret tytöt olisivat piankin siirtyneet Tripolin, Aleppon ja Damaskuksen haaremeihin. Enkö itsekin tuntenut houkutusta? Häpeän sitä vielä tämän pitkän ajan kuluttua. Vihamiehemme ympäröivät ja ahdistavat meitä joka puolelta. Me olemme täällä Libanonissamme, meren yläpuolella, kristillinen linnoitus, jota alinomaa huuhtelevat muhamettilaisuuden hyökyaallot. Varhaisimmassa lapsuudessani kuulin kerrottavan Deir-el-Kamarin ja Zahlen verilöylyistä. Minua on kasvatettu kauhistuen niitä ajattelemaan, ja samoin kasvatettiin Jamilea. Ja sodan aikana näin kauhean nälänhädän, joka raivosi täällä turkkilaisten ja Džemal paššan tahdosta. Ihmiset kuolivat kylissämme kuin kärpäset kylmän tullen. Suljettujen leipomojen edessä oli lasten ruumiita suurina rykelminä. Sinä, Khalil, joka olet ollut ylen kauan poissa Libanonista, et ole kuullut siitä mitään.
— Minä olen palattuani lievittänyt hätää, Muntaha.