Molemmat vanhukset, jotka kohtasivat toisensa jälleen pitkän ajan kuluttua, lausuivat toisilleen nuo sanat, hieman kiihtyen. Korkea ikä ei ollut jäätänyt heidän sydäntään eikä älyään. Kaksi erilaista elämänkatsomusta seisoi siinä toisiaan vastapäätä heidän hahmoissaan.
— En, virkkoi Khalil, sitä en ole oppinut viidenkymmenen vuoden kuluessa. Minä rakastan yhä vielä Jamilea, totisesti.
Minä ihastelin tuon erinomaisen uskollisuuden takeena hänen silmissään näkyvää hohtelua.
— Mutta hän ei rakastanut sinua, huomautti karusti Muntaha.
— Mitäpä siitä huolisin! Hän oli vapaa. Hänen Omarille antamansa rakkaus oli niin suuri, niin koruton ja niin kaunis, että kumarsin sitä kunnioittaen. Sinä sanoit vastikään, että hän oli kevytmielinen; mutta mitä onkaan maailmassa vakavampaa kuin sellainen rakkaus? Oli innoittavaa, että se särjettiin, luonnotonta, että sitä käsiteltiin rikoksena ja että surmattiin tuo ihailtava lapsi.
Muntaha keräsi ajatuksensa, ennenkuin mitään virkkoi, ikäänkuin olisi tajunnut tämän vastauksen tärkeyden ja tahtonut tyynesti muovata sen muotoon.
— Minä rakastin hellästi Jamilea. Mutta hän oli syyllinen ja sai ansaitun rangaistuksen.
— Ansaitun?
— Niin, ansaitun, minun on se tunnustettava. Liittyessään muhamettilaiseen hän polki jalkoihinsa uskonsa ja heimonsa ja kielsi sen vuosisatoja vallinneen vihan, joka erottaa meitä maamme sortajasta ja pyövelistä. Yksikään maroniittinainen ei ollut sillä tavoin luopunut uskostaan. En tiedä, miten eletään niiden ihmisten keskuudessa, joiden luota tulet. Mutta me olemme riippuvaiset kärsimyksen ja veren, kunnian ja uskonnon menneisyydestä. Me olemme vastustaneet toista tuhatta vuotta vainoja ja sotia. Millä nimellä mainitset sotilasta, joka menee vihollisen puolelle?
— Rakkaus pitää lakeja pilkkanaan.